Lomalta

Ensimmäinen viikko "loman jälkeen" kohta takana, eikä blogikirjoittelumotivaatiota näy. Taitaa kaveri vielä olla hellehattu ja hyvä kirja kädessä, heinänkorsi suupielessä...

Täällä nautitaan lämpimistä päivistä, yritetään palailla taas arkielämän pyöritykseen Teen palattua töihin, käydään iltaisin salilla (joka siis nielee oikein hyvin tuota aikaa, jonka ennen käytin kirjoittamiseen), testailen raakaruokaa (jonka ruokavaliota en selvästikään sataprosenttisesti pystyisi noudattamaan), odotellaan kerhon alkua ja yritän välillä vain huokaista syvään kolmen energiaviikarin keskellä.

Kunhan tuo kirjoittelumotivaatio palailee, niin palailen itsekin.

Adios! Ja nauttikaa näistä ihanista keleistä!

Ollaan

viime päivinä:

retkeilty meren rannalla ja saaressa,
ajeltu mummolle ja papalle,
grillailtu ystävien kanssa,
tehty suursiivous,
ikävöity kahta vanhimpaa yökyläilijää,
ommeltu vaatteita,
käyty salilla,
tehty kirpparilöytöjä,
luettu paljon
ja
nautittu ihanista keleistä.

(Huomenna alkaa miehen loma. Jee!)

Kun antaa niin saa

Minulla oli tänään mielenkiintoinen keskustelu erään ihmisen kanssa. Ensimmäisessä lauseessa tiivistyi se, mikä on yksi suurimmista asioista, mikä mielestäni mättää yhteiskunnassamme:

"Ei pidä tehdä lapsia jollei niitä jaksa itse hoitaa."

(Keskustelu liittyi siis siihen, kuinka vauvojen äidit vievät isommat päivähoitoon.)

Ensireaktioni oli "Mä en kyllä ole yhtään samaa mieltä tosta asiasta."

Ei ole ensimmäinen kerta kun kuulen tämän lauseen ja mielestäni se on varsin kylmä. Itse ainakin saan kuvan, että täällä täytyisi pärjätä yksin, apua ei saa pyytää ja jos otat kantaaksesi enemmän kuin pystyt, ole hiljaa ja hoida hommasi.

Ihminen on kuitenkin laumaeläin. Monissa kulttureissa avun antaminen ja tarjoaminen on paljon korostuneempaa kuin meillä. Ja luonnollista. Mistä on siis syntynyt tämä "pärjääjien" heimo, joka kuvittelee saavansa meriittiä yksin pärjäämisestä?

Harmi, kun en enää muista mistä lehdestä luin artikkelin aiheesta, miten Suomessa synnyttäneet naiset jäävät todella yksin verrattuna moniin muihin kulttuureihin. Onko tuo siis ihme, että monelle alku vauvan kanssa voi olla varsin raskasta, jos kaikesta täytyy selvitä varsin yksin? Siinä hetkessä kun kaikki on uutta, oma vapaus on kirjaimellisesti mennyttä, hormonit elävät omaa elämäänsä, univelkaa tulee, vauva voi olla todella itkuinen ja vaativa ja elämä kapeutua toiminnaksi kodin seinien sisälle, apu olisi erittäin tärkeää.

Vaikka tuo keskustelu koskikin päivähoitoa, mielestäni tuo lause kuvastaa myös sitä, miten ihmiset ajattelevat nykypäivänä hallitsevansa elämää. Ei ymmärretä sitä, että voimme vain tehdä valintoja siinä hetkessä, mutta loppupeleissä me emme todellakaan pidä niitä ohjia käsissä. Vai voiko joku etukäteen kuvitella sairastuvansa, menettävänsä työpaikkansa, loukkaantuvansa, menettävänsä läheisensä, eroavansa...? Tai vaikka se ensimmäinen lapsi olisikin ollut vallan helppo ja hyvä nukkuja, toinen voi olla ihan muuta. Pystyykö tällaisia asioita muka kuvittelemaan oikeasti ennalta? Ennustajia meistä harva kuitenkaan on.

Olisi aika kurjaa asua sellaisessa maailmassa, jossa jokainen ajattelisi tuolla tavalla.

Vanha ja kulunut lause "Kun antaa niin saa" on täysin totta. Asia, jonka olen oppinut matkan varrella on myös yksi suurimmista ilonaiheistani arjessa, vaikka sitä ei kovin usein tule ajatelleeksikaan.

Kannattaako asioita jättää tekemättä vain siksi, että mahdollisesti joutuisit turvautumaan muiden apuun? 

Onko avunpyytämisessä jotakin hävettävää? 

Miksi joidenkin mielestä ihmisen pitäisi pärjätä yksin?
 
Miksi siitä tulee hyvä mieli itselle kun teet jotakin hyvää toiselle?

                                        Mietteistä ja ihmisläheistä viikonloppua!

Sota hiekkalaatikolla

Tänään paloi käämi.

Muksuilla on paljon kavereita, niin tyttöjä kuin poikia. Yleensä leikit sujuu kuin tanssi; ollaan sovussa, neuvotellaan ja leikitään leikkejä joihin jokainen mahtuu mukaan omalla roolillaan. Siellä mukana menee ne pienimmätkin, eikä kukaan ole edes tainnut miettiä sukupuoliasiaa. Asiaa on varmasti helpottanut se, että kavereina on niin samanlaisia ihmisiä kasvatustapoineen, että suuria eroja tällaisissa asioissa ei synny.

Kunnes sitten jo perjantaina katselin kummastellen meininkiä ja tänään heräsin horroksestani raivon partaalle.

Kun mukana on eräs poikapuolinen kaveri, leikkijät rankataan kovalla kädellä. Ryhmädynamiikka muuttuu täysin. Sopuistasta, vaikkakin vauhdikkaasta leikistä muotoutuu hetkessä raakaa peliä, jossa kelpuutetaan vain osa ja osa jätetään kylmästi ulkopuolelle.

Raivostuin. Siitä, että lapsen äiti antaa tämän tapahtua, vaikka tuo meininki jatkuu ja jatkuu.
Raivostuin siitä, että en ole tajunnut mikä on homman nimi. Kun vauhdikkaasta ja empaattisesta Tytystä sulkeutuu totisen näköinen yksinvaeltaja, saa se tämän äidin näkemään punaista.

Mainitsin asiasta pojan äidille. Ei ole ok, että kaverit valitaan leikkeihin sukupuolen mukaan. Kaikki leikkii yhdessä, eikö se nyt ole selvä juttu. Kommenttina oli, että Tytyn pitää itse sanoa asiasta. Anteeksi mitä? Kolmevuotiaanko täytyy itse pitää puolensa sellaista vastaan, jolle ei ole opetettu muiden huomioimista tässä asiassa?

Puhuin asiasta pojille ja Tyty meni innoissaan mukaan. Kunnes näin kyseisen pojan elehtivän rumasti tytölle ja lopulta kuulin sanat "mene pois, me ei haluta sua tänne!" Iloisesti hymyilevä tyttö muuttui hetkessä surulliseksi ja surkeana ojensi pojan lelun takaisin.

Silloin napsahti. Ei saatana, nyt loppu. Minun tyttöäni ei kohdella noin!

Painelin pojan perään ja sähisin hampaideni välistä: "Sä et puhu Tytylle noin. Et enää ikinä. Sä otat joka ainoan kaverin mukaan leikkeihin. Onko selvä?! Nyt loppu tollanen käytös!" Kaveri tuhahti jotakin koppavan kuuloista hampaidensa välistä. "Ymmärrätkö? Mä olen saanut tarpeekseni tuosta miten sä puhut toisille lapsille! Ymmärrätkö, nyt loppu?!" Lopulta jannu tajusi, että olin tosissani.

On ihan helkkarin naurettavaa, että pitää vääntää tällaisesta asiasta. Tähän asti kun oletus on ollut omilla lapsilla ja kavereilla, että kaikki leikkii yhdessä, onkin varsin avartavaa huomata, että joillekin vanhemmille tällainen valikointi ja seulonta on ok. Missä vaiheessa sitten aletaan lapsille opettamaan muiden huomioimista jollei jo pienestä asti? Kaikista ei tarvitse pitää, eikä olla edes kavereita, mutta toimeen täytyy tulla. Jo kaksivuotiaat sen osaavat kokemukseni mukaan, kunhan aikuiset välillä muistuttavat ja ohjaavat lasta. Mutta jollei mitään muistutusta tai ohjaamista tule, niin missä vaiheessa sitten tällainen lapsi oppii? Tuskin se ainakaan kertaheitolla käy.

Loppupeleissä kaikki päättyi hyvin. Omien sierainteni polte muuttui tuhkakasaksi, ja lapset löysivät leikkiseuraa saman oloisista läheisistä kavereista. Illalla vielä juttelin Tytyn kanssa. Selitin, että pojan on ehkä hankala leikkiä tyttöjen kanssa jollei koskaan ole sitä tehnyt. Mutta nyt on hyvä aika oppia.

Soppa aikuiseen makuun

Tämä on sen puoleen hyvä keitto, että saat syödä sen ilman lapsia.

Ja on edelleen yksi lempparisopistani.

4 purkkia tomaattimurskaa

2 isoa sipulia

vuohenjuustoa (puoli pötköä jo riittää)

öljyä

ripaus suolaa

hieman siirappia

Gruusialaista mausteseosta 2 rkl (chili, valkosipuli, korianteri, cayennepippuri, juustokumina, oregano, basilika, tilli)

(Mausteseoksen voi korvata hyvin esim. kasvisliemikuutiolla.)

Pyörittele sipulit öljyssä kattilassa. Lisää tomaattimurska, viipaloitu vuohenjuusto ja loput ainekset.

Anna porista miedolla lämmöllä 5-10 min., välillä sekoittaen. Lopuksi soseuta koko helahoito.

Helppoa elämää kotinurkilla

Käytiin tänään rannalla. Siinä lasten touhutessa ympärillä mietittiin Teen kanssa mitä syötäisiin illalla. Noutoruokaa? Oma tekemää? Jonnekin syömään?

Lopulta päädyttiin siihen lopputulokseen, että tällaisen rauhallisen ja kiireettömän päivän kruunaisi helppo ateriointi ravintolassa. Joskin valittiin kotona kokkaaminen.

Välillä ihmettelen, mitä mielessä on silloin liikkunut kun ollaan sunnattu kavereiden kanssa reilun vuoden ikäisten ja parin kuukauden ikäisen Tytyn kanssa Korkeasaareen kolmenkymmenen asteen helteessä. Tai maksettu itsemme kipeiksi sisäänpääsystä ja laitelipuista reilun kahden vuoden ikäiselle ja itsellemme.

Tai kuka on nauttinut eniten siitä, että ollaan ajeltu metrolla toiselle puolelle kaupunkia puistoon muutamaksi tunniksi ja sitten takaisin kotiin? Puhumattakaan siitä kello viiden ruokailusta ravintolassa lasten ja ystävien kanssa. Kenen mielestä se oli oikeasti rentouttavaa kun koko touhu päättyi väsyenergisten lasten kuuroihin korviin?

Viime kesäiset puistoruokailut jatkuvat tänäkin vuonna!

Sanotaanko, että meidän reviiri on pienentynyt jokaisen lapsen myötä. Ensimmäisen kanssa liikuttiin päivittäin pitkiäkin matkoja. Kahden kanssakin vielä, vaikka se "onko tässä mitään järkeä"- ajatus tulikin aika usein mieleen. Jotenkin sitä vain ajatteli, että "mä en ole sellainen äiti, joka vaan istuu kotona lasten kanssa. Hulluksihan siitä tulis! (ja siellä rajallahan taidettiin siitä huolimatta käydä!)" Usein juuri tuollaisia ajatuksia herättäneiden retkien päätteeksi äidin pinna oli kireällä ja lapset olivat puoliväsyneitä. Hauskaakin tottakai oli, mutta oliko se lähteminen aina sen väärti?

Meidän takapihan aarre: Metsä.

Nyt voi sanoa, että meidän maantieteellinen reviiri on pienentynyt roimasti. Mutta vastapainoksi sosiaalinen elämä on helppoa ja vilkasta. Kun on huomannut, että täällä kotinurkillakin on ihan "potentiaalisia" kavereita, tarvinneeko sitä lähteä sen pidemmälle arkipäivisin? Ja mikä parasta, kun pysyttelee kotinurkilla, saa todennäköisemmin niitä kavereita ja ystäviä lyhyen matkan takaa kuin toiselta puolelta kaupunkia (mikä taas helpottaa pikatreffien järjestymistä, leikkikaverin kutsumista tai avunpyytämistä lastenvahtimiseen). Nyt nimittäin vaakakupissa painavat sellaiset asiat kuin "lähellä" ja "helposti" entistäkin enemmän (vaikka tottakai niitä" kauempanakin" asuvia kavereita on aina mukava nähdä).

Neljän vuoden aikana puistosta on löytynyt oma sosiaalinen elämä (vaikka tuona päivänä taisikin olla vähän tyhjää...).

Sitä voisi lähteä ja touhuta ties mitä arkipäivien aikana, Helsingissä kuitenkin on nähtävää ja koettavaa. Jossakin vaiheessa vain huomasin, että haluan itsekin nauttia niistä retkistä (lue: keskustaan). Ei niin, että "hauskaa" pidetään aina lasten ehdoilla ja äidin pinna venyy ja paukkuu. Kun se kotiovesta poistuminen voi joskus olla jo verenpainetta nostattavaa, saati sitten kaikki kikkaloinnit ja känkkäränkät pitemmällä reissulla. Siksi massatapahtumat, väenpaljoudet ja pitkät välimatkat julkisilla on nyt siellä listan häntäpäässä. Top kolmosessa "Minne mennä" komeilee "Ystävät ja sukulaiset", "Ranta" ja "Metsä".

Ystävien kanssa rannalla.

Enkä kyllä voi sanoa, että olisi jostakin jäänyt paitsi. Lapsille riittää kun on leikkikavereita, äidille kun on aikuisia kavereita ja juttuseuraa. Ei tarvita mitään ihmeellistä kikkailua että arki tuntuu mukavalta. Paine siitä, että jotakin pitäisi tehdä vain tekemisen vuoksi, on hävinnyt. Ehtii sitä sitten arkenakin taas kun siltä tuntuu.

Rakkaat kamut.

Maalla

Kolme yötä maalla, eikä ollut valittamista (edes) kelien suhteen!

 Juhannuskoivujen hakureissu.

Syötiin hyvin ja maukkaasti.

Pappani venevajan seinä muistutti palmumaisemaa.

Kun iltaisin saatiin lapset unille, päästiin Teen kanssa saunomaan mökille kahdestaan mummin toimiessa lapsenvahtina.

Näissä maisemissa heräsi ajatus omasta mökistä. Oman asunnon ostohaaveet ollaan kuopattu järkyttävien Helsinki- hintojen vuoksi, mutta mökki olisi hieman kohtuullisempi ajatus...

Hamstraajan jälkeläinen, nykyinen nurkkaputsaaja

Koin hämmennys-ilmiön kun saavuimme tänään kotiin jussin vietosta. Meillä on oikeasti todella avara, vähäkalusteinen ja hyvältä tuoksuva koti (kiitos kukkaan pärähtäneiden liljojen)!

Tajusin maalla ollessani, että miksi sinne yöksi meneminen on aina niin vaikeaa. Syy on nimittäin se tavaran paljous.

En tiedä tarkkaa neliömäärää, joka vanhassa (siskoni kanssa jaetussa) huoneessani on, mutta veikkaisin n. 20-25 neliötä, iso siis.

Kun minä ja kolme neljästä sisaruksestani olemme muuttaneet pois, on sinne kasaantunut ylimääräistä rompetta jota ei ole tarvinnut (vasta äsken veljeni muutti ja roijasi ne tavarat, jotka eivät mahtuneet uuteen asuntoon, minun vanhaan huoneeseeni). Tuloksena se, että koko tuo tila on ahdettu täyteen sänkyä, patjoja, vanhoja tietokoneita, telkkareita, vanhaa urkua, hyllyä, imuria, paperia, lehtipinoja ja luoja ties mitä.

Rupesi oikeasti tuntumaan pahalta nukkua tuollaisessa tilassa. Ehdotin äidilleni, että raivaisin turhat tavarat pois ja tekisin huoneesta meille helpon nukkumapaikan maalla ollessamme. Ehkä tulisi lähdettyä vähän useammin kun tietäisi, että olisi omaa tilaa meidän köörille. Sain luvan (äitini ei varmasti tajunnut, mihin suostui).

Siinä sitten kahdeksannen jätesäkin kohdalla tajusin, että vanhempani ovat hamstraajia. On haluttu säilyttää ties mitä vuoden yks ja kaks kokeita, fysiikankirjoja, koulutehtäviä, vhs-cd-dvd-c-kasetteja, rikkinäisiä leluja, johtoja, kyniä, papereita, lehtiä, sanomalehtiä....vaikka äitini kiven kovaa väitti, että tavarat ovat "teidän lapsien", luulen, että kovin pala niiden hävittämisessä olisi ollut äidilläni. Ei kukaan muuten säilyttäisi sellaista määrää turhaa roinaa kaapeissaan.

Sillä kun sitten sain kaikki nuo nauhoituksia sisältävät vempeleet pussitettua jäteasemaa varten, päätti äitini käydä vielä "varmuuden vuoksi" läpi nuo säkit.

Kuunnellessani miten 10 vuotta kaapin perukoilla nuhjaantunutta levyä ei saa heittää, tajusin, että tässä asiassa olemme äitini kanssa täysin erilaisia. Kiitos siitä taitaa kuulua hänelle.

Muistan edelleen sen raivon, kun lapsena jouduin siivoamaan toisten jälkiä, tavaraa oli joka puolella ja mitään ei saanut pois heittää. Jos salaa roudasin jätesäkillisen leluja varastoon, oli äitini ne jossakin vaiheessa hakenut takaisin ja sain nuhtelut asiasta. Ja sitten siivosin niitä taas kun nuoremmat sotkivat. Kaikkien niiden muiden lelujen lisäksi.

Tai joulusiivous. Mikä oli pakko tehdä. Ja asialle laitettiin yleensä minut, äidillä kun oli aina töitä ja "pojat ei kuitenkaan siivoa." Ja taas raivoa kihisten siivosin ja ihmettelin, miksi sitä tavaraa pitää olla niin paljon. Jos ehdotin jonkin pois heittämistä, ei se ollut hyvä idea. "Sitä voi joskus tulevaisuudessa tarvita", kuului aina (nykyään vedotaan lapsenlapsiin: "Mutta jos lapset haluaa katsoa tätä vhs- kasettia. Meillä on se nauhurikin tallessa!")

Jos luulin, että meidän varastossa on paljon tavaraa, perun puheeni. Sitä ei nimittäin todellakaan ole. Saman verran roijasin säkkejä eteiseen ja puolet niistä isäni sai suht fiksusti "salakuljetettua" jäteasemalle. Mielenkiintoisin keräykseen lähtenyt taisi olla vuoden 65 sanomalehti. "Kohtahan se olisi jo arvokas, tiie miten paljon sillä tienaisi!" Olisi äitini varmasti sanonut, jos olisi lehden nähnyt (omat lasiesineeni menivät nimittäin odottamaan sitä, että äitini ehtisi katsoa netistä onko niillä mitään arvoa. Juu, fiksuakin, mutta kai edes sen kaverilta nimpparilahjaksi saadun koirapatsaan voisi suoraan heittää?).

Mukavinta tuon raivausurakan aikana oli huomata, että minulla on nykyään harvoin "tunnesidettä" johonkin tavaraan (halusin kyllä säilyttää n. 30 vuotta sitten kuolleen Mamman minulle antama kahvikannu, joten ei se tunneside ihan kuollut ole.). Oli varsin vapauttavaa heittää poltettavaksi vanhoja tarinoitani, novelleja, kaverikirjojani, päiväkirjoja ja ainekirjoja. Se mikä on menneisyyttä, pysyköön siellä. Jos joskus olen ajatuksiani ja tunteitani halunnut kirjoittaa, on siitä silloin ollut apua, mutta en usko, että niiden lukemisesta hyötyisin tässä hetkessä. Muisteltavaa vanhoille päiville? Ei kiitos. En koe minkäänlaista intoa lukea teini-angstista tekstiä tai vanhoja sydänsuruisia novelleja.

Ennen ajattelin, että jos jotakin palavasta talosta haluaisin mukaani ihmisten lisäksi, olisi ne valokuvat. Nykyään ajattelen, ettei niilläkään ole niin väliä. Se on kuitenkin vain tavaraa. Ne asiat ja kokemukset jotka ovat muistamisen arvoisia, säilyvät mukana, muu painuu unholaan, eikä siinä sen kummempaa!

(Meillä oli muuten(kin) mukava maalaisjuhannus. Kuvia tuli otettua taas turhan paljon, niitä myöhemmin!)

Mukavaa alkavaa viikkoa!

Pillereistä varmojen päivien kautta kondomiin

Olen yrittänyt miettiä sopivaa ehkäisykeinoa. Tuntuu, että kohta kaikki on kokeiltu, eikä mikään oikein natsaa (selibaatti varsinkaan, vaikka teho olisikin luotettavin).

Nuorena söin e-pillereitä. Ja kun vuosien päästä lopetin, tajusin miten paljon vaikuttivat mielialaan ja haluihin. Eli kiitos ei.

Ehkäisyrengas taitaa olla yllättäen hormoneistaan huolimatta paras mitä on ollut. Valitettavasti kun rupesin kärsimään migreeneistä, ehkäisyneuvolassa heristeltiin sormea ja rengastelut loppuivat sitten siihen.

Kondomi. Tälläkin hetkellä käytössä. Onhan se kiva syödä herkut paperineen, mutta paremmaltahan se maistuisi ilman.

Hormonikierukka. Ehkäisi tosiaan. Puolen vuoden aikana ajoittaiset kivut olivat niin kamalia, että hiki virtasi ja kroppa tärisi. Tuli aika pitkiä kuivia kausia. Ja kun sitten joskus uskalsi, tuntui kun sen härpäkkeen olisi tuntenut siellä. Eikä tuo kyllä mielialaa tehnyt sen paremmaksi. Ja mitä niihin "vuodot voivat jäädä kokonaan tulematta" juttuihin tulee, niin hilloa tuli kuin parhaimpana marjakautena. Ultrassa näytti että härpäke oli paikoillaan, mutta ei se ihan siltä tuntunut.

Varmat päivät kondomin kera. Ehkäisi aikansa. Sitten pieni laskuvirhe ja that´s it.

Nyt kun mielialalääkkeiden jälkeen halut ovat tulleet rytinällä takaisin, asia on pyörinyt päässä. Huomaan nimittäin, että kondomista huolimatta raskauden pelko väijyy tuolla päänupissa ja jarruttaa tätä omaa seksielämää. Siksi joku vähän luotettavampi keino olisi ihan tervetullut.

Eilen kaivelinkin lääkärin kirjoittamat minipillerit esiin. En sitä syksyllä aloittanut kun satuin juuri katsomaan dokkarin veritulppariskistä. Nyt ajattelin, että "ehkä sitä voisi nyt ainakin harkita..." vaikka lujassa on se "ei kiitos" hormonaaliselle ehkäisylle.

En sitten saanut otettua nappia suuhuni. Pakkausselostetta lukiessani iski silmiini mm. sanat:

Rintasyöpä
Veritulppa
Mielialan vaihtelut
Sukupuolivietin heikkeneminen
Kohdunulkoinen raskaus.

Päänsäryn, pahoinvoinnin, painon nousun sun muut voisin vielä hyväksyä mahdollisiksi haittavaikutuksiksi, mutta juuri mielialalääkkeet lopettaneena ja halujen palattua en todellakaan halua enää altistaa itseäni niille. Puhumattakaan sitten rintasyöpä- ja veritulppariskin kasvusta tai väärässä paikassa lymyävästä jälkikasvusta.

Ja joo. Kaikessa on haittansa ja riskinsä. Mutta nyt tuntuu, etten halua mitään sellaista nappia naamaani, mikä ei ole ihan kamalan välttämätöntä.

Ja hiukan lisää nettiä selailtuani, silmiini osui tällainen:

Galactic Cap!

Täältä kuva ja tietoa

 Mielenkiinnolla jään odottamaan, pääseekö tällaista lakkia testailemaan lähitulevaisuudessa. Jos tuo todella toimii, voisi se olla tällaiselle hormonikammoiselle, kierukkapelkoiselle, parisuhteessa elävälle ihmiselle ehkä ihan hyvä vaihtoehto!

Pannukakkujen jälkeen

Mun on vaikea kuvitella, että voisin elää ei- tyydyttävässä parisuhteessa. Paljoa en pyydä, mutta jos ne tietyt asiat eivät täyty, on asialle tehtävä jotakin.

Pikku hiljaa kyynisyys on kasvanut meidän parisuhteessa. Siihen pisteeseen, että kun asiat tuntuu olevan "ihan sama", on parempi hankkia lastenhoitajat, irrottautua kotiympyröistä ja hävitä kahdestaan ovesta ulos.

Meillä se tarkoitti hiljaista ruokailua Kallion kiinalaisessa, puolihuolimatonta keilailua, joka päättyi keilahallin sohvalla avattuun kiivasluontoiseen keskusteluun. Suun puhtaaksi puhumista pitkin katuja tallaten, äänen voimakkuuden heitellessä laidasta laitaan. Oivassa muutamalla oluella jatkettiin keskustelua sen kolmisen tuntia ja vihdoin saatiin suhteeseen taas joku tolkku.

"Olettaminen" on asia, joka ei sovi parisuhteeseen. Kun toinen "olettaa" jotakin, ja toinen toista, ei se homma vaan pyöri. Pian on aika paistella pannukakkuja.

Oikeasti minulla on aivan hemmetin hyvä mies. Ihan ihmisenä, samoin kuin isänä ja aviomiehenä. Siitä ei koskaan ole ollut epäilystä. Tiesin sen jo pian ensitapaamisen jälkeen, sillä joistakin ihmisistä vain aistii sen. Arvot ovat samat, molemmat haluamme tehdä asiat oikein, jotta pysyisimme yhdessä aina.

Ne asiat, jotka hiertävät, ovat pieniä asioita, jotka on korjattavissa ja muutettavissa. Mutta sen, mitä se vaatii, on jatkuva puhuminen, yhteydenpito päivästä toiseen.

Se, että on pieniä lapsia, on ehkä suurin "rasite", että siunaus parisuhteen kannalta. Rasite siksi, että käytännön tasolla lasten tarpeet tulevat aina ensin. Ja kun ne on täytetty, punnitaan, otetaanko hetki illasta itselle salilla tai jollakin muulla tavoin, vai yritetäänkö selvittää pitkään muhineita asioita, joita ei ole voinut sanoa ääneen pienten korvien takia silloin kun olisi ollut sen aika. Ja yleensä se jälkimmäinen jää.

Siunaus siksi, että kun on ne pienet lapset, tai lapset ylipäätänsä, haluaa tehdä kaikkensa sen eteen, että heillä olisi vanhemmat, jotka ovat onnellisia yhdessä. Varsinkin Veikka on aina selvästi iloisen ja onnellisen näköinen kun me vanhemmat halaamme tai pussaamme toisiamme. Kun itse on kasvanut perheessä jossa vanhemmat näyttivät etupäässä kielteisiä tunteita toisiaan kohtaan, tuntuu vielä tärkeämmältä tehdä toisin.

Sen olen oppinut, että toisten ihmisten avun tarjoaminen  kannattaa ottaa ilolla vastaan. Kun ensimmäisen kohdalla mietti, osaako joku muu muka hoitaa lastani, toisen kohdalla oli pakko tajuta, että perheen pystyssä pysymisen edellytys on se, että kaikki ei aina pyöri lasten ympärillä. Myös vanhempien tarpeita on kuunneltava. Se ei ole lapsilta pois, päinvastoin.

Nyt, kolmannen kohdalla osaa jo ottaa rennosti ja luottaa niihin tuttuihin hoitajiin. Siksi tästä lähin kahdenkeskinen ilta otetaan tavaksi. Ollaan jo alustavasti sovittu lähellä asuvan lapsiperheen kanssa vuoroviikkosysteemistä: joka toinen viikko toinen perhe katsoo toisten lapsia ja toisinpäin. Tiukan paikan tullen palkataan tuttu naapurintyttö lapsenvahdiksi. Mutta nyt on joka tapauksessa aika pitää kiinni siitä, että "me" on "me" jatkossakin ja tehdä valintoja sen asian eteen.

Joten, pitemmittä puheitta, taidan lähteä Teen kainaloon hetkeksi ennen nukkumaanmenoa.

Öitä!