Käytiin tänään rannalla. Siinä lasten touhutessa ympärillä mietittiin Teen kanssa mitä syötäisiin illalla. Noutoruokaa? Oma tekemää? Jonnekin syömään?
Lopulta päädyttiin siihen lopputulokseen, että tällaisen rauhallisen ja kiireettömän päivän kruunaisi helppo ateriointi ravintolassa. Joskin valittiin kotona kokkaaminen.
Välillä ihmettelen, mitä mielessä on silloin liikkunut kun ollaan sunnattu kavereiden kanssa reilun vuoden ikäisten ja parin kuukauden ikäisen Tytyn kanssa Korkeasaareen kolmenkymmenen asteen helteessä. Tai maksettu itsemme kipeiksi sisäänpääsystä ja laitelipuista reilun kahden vuoden ikäiselle ja itsellemme.
Tai kuka on nauttinut eniten siitä, että ollaan ajeltu metrolla toiselle puolelle kaupunkia puistoon muutamaksi tunniksi ja sitten takaisin kotiin? Puhumattakaan siitä kello viiden ruokailusta ravintolassa lasten ja ystävien kanssa. Kenen mielestä se oli oikeasti rentouttavaa kun koko touhu päättyi väsyenergisten lasten kuuroihin korviin?
Viime kesäiset puistoruokailut jatkuvat tänäkin vuonna! |
Sanotaanko, että meidän reviiri on pienentynyt jokaisen lapsen myötä. Ensimmäisen kanssa liikuttiin päivittäin pitkiäkin matkoja. Kahden kanssakin vielä, vaikka se "onko tässä mitään järkeä"- ajatus tulikin aika usein mieleen. Jotenkin sitä vain ajatteli, että "mä en ole sellainen äiti, joka vaan istuu kotona lasten kanssa. Hulluksihan siitä tulis! (ja siellä rajallahan taidettiin siitä huolimatta käydä!)" Usein juuri tuollaisia ajatuksia herättäneiden retkien päätteeksi äidin pinna oli kireällä ja lapset olivat puoliväsyneitä. Hauskaakin tottakai oli, mutta oliko se lähteminen aina sen väärti?
Meidän takapihan aarre: Metsä. |
Nyt voi sanoa, että meidän maantieteellinen reviiri on pienentynyt roimasti. Mutta vastapainoksi sosiaalinen elämä on helppoa ja vilkasta. Kun on huomannut, että täällä kotinurkillakin on ihan "potentiaalisia" kavereita, tarvinneeko sitä lähteä sen pidemmälle arkipäivisin? Ja mikä parasta, kun pysyttelee kotinurkilla, saa todennäköisemmin niitä kavereita ja ystäviä lyhyen matkan takaa kuin toiselta puolelta kaupunkia (mikä taas helpottaa pikatreffien järjestymistä, leikkikaverin kutsumista tai avunpyytämistä lastenvahtimiseen). Nyt nimittäin vaakakupissa painavat sellaiset asiat kuin "lähellä" ja "helposti" entistäkin enemmän (vaikka tottakai niitä" kauempanakin" asuvia kavereita on aina mukava nähdä).
Neljän vuoden aikana puistosta on löytynyt oma sosiaalinen elämä (vaikka tuona päivänä taisikin olla vähän tyhjää...). |
Sitä voisi lähteä ja touhuta ties mitä arkipäivien aikana, Helsingissä kuitenkin on nähtävää ja koettavaa. Jossakin vaiheessa vain huomasin, että haluan itsekin nauttia niistä retkistä (lue: keskustaan). Ei niin, että "hauskaa" pidetään aina lasten ehdoilla ja äidin pinna venyy ja paukkuu. Kun se kotiovesta poistuminen voi joskus olla jo verenpainetta nostattavaa, saati sitten kaikki kikkaloinnit ja känkkäränkät pitemmällä reissulla. Siksi massatapahtumat, väenpaljoudet ja pitkät välimatkat julkisilla on nyt siellä listan häntäpäässä. Top kolmosessa "Minne mennä" komeilee "Ystävät ja sukulaiset", "Ranta" ja "Metsä".
Ystävien kanssa rannalla. |
Enkä kyllä voi sanoa, että olisi jostakin jäänyt paitsi. Lapsille riittää kun on leikkikavereita, äidille kun on aikuisia kavereita ja juttuseuraa. Ei tarvita mitään ihmeellistä kikkailua että arki tuntuu mukavalta. Paine siitä, että jotakin pitäisi tehdä vain tekemisen vuoksi, on hävinnyt. Ehtii sitä sitten arkenakin taas kun siltä tuntuu.
Rakkaat kamut. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti