On mitä odottaa - säästökuurille

Eilen katsoin Areenalta Silminnäkijän dokumentin siitä, kuinka Valtimossa asuu neljän aikuisen ja lapsen kommuuni yrittäen elää mahdollisimman omavaraisesti.

Itse en voi kuin ihailla tuollaista elämäntapaa ja tietyllä tavalla vähän haikailen samanlaista.

Vaikka tämä ei varmasti olekaan tuon elämäntavan ydinpointti, olen itse aika pihi ihminen tietyissä asioissa. Kun 16- vuotiaana muutin pois kotoa, olin tuohon ikään mennessä tehnyt kesätöitä mansikanpoimijana ja lastenhoitajana. Tuon jälkeen opintojen ohella siivosin pari vuotta ja valmistumisen jälkeen kun en heti saanut töitä, menin työmarkkinatuella koulunkäyntiavustajaksi. Myöhemmin olin dementiakodissa, kolmisen kuukautta au pairina Hollannissa, koulunkäyntiavustajana erityisluokalla, vuode-osastoilla ja lopulta opiskelin sairaanhoitajaksi.Muutin Helsinkiin, jossa ehdin työskennellä jonkin aikaa ennen Veikan syntymää. Edellisellä hoitovapaalla tein keikkaa viisikin kertaa viikossa, jotta saisimme reissukassaan säästöjä.

Kaikessa muussa olen aina pihistellyt, paitsi matkustamisessa. Siihen säästin ylimääräiset roponi, jotta pääsin käymään jossakin mielenkiintoisessa paikassa.

Joten kuukausi sitten kun törmäsin "suht edullisiin" lentoihin Thaimaahan ensi talveksi, aloin puhumaan asiasta Teelle. Oltiin jo tämän vuoden reissussa puhuttu, että ensi vuonna uusiksi kun Teellä olisi vielä kuusi viikkoa isävapaata jäljellä.

Tee on meistä se, joka  murehtii rahaa enemmän. Onko se sitten joku "miehinen" ominaisuus huolehtia siitä, että perhe pysyy leivässä, vaiko ihan luonteenpiirre. Kun itse ajattelen, että aina olen/ollaan selvitty ja selvitään jatkossakin, Tee murehtii ja laskee.

Pienen sanasodan ja levälleen jääneen keskustelun jälkeen asia iti ja lopulta pari päivää sitten päästiin yhteisymmärrykseen ja matkat varattiin. Jo pelkästään 800 euron säästö lentolipuissa kuulosti hemmetin hyvältä perusteelta omasta mielestäni (ja ettei Ruunesta mene vielä kuin nimellinen maksu). Ja nyt on oikeasti motivaatio korkealla laittaa kaikki ylimääräinen sivuun ja maksaa matkaa pois, kun asia on konkretisoitunut. Todennäköisesti rupean taas kesän-syksyn aikana tekemään keikkaa kartuttamaan matkakassaa.

Aion pistää paperille ylös kaikki menot ja katsoa mistä voisi vielä tingata. Kun itse saan "kiksejä" siitä, että elän säästellen, Tee haavailee lottovoitosta. Menisi turhan helpoksi minusta. Osaisiko siitä rahasta nauttia jos mitään sen eteen ei olisi tehnyt?

Niin tai näin, vaikka rahasta murehtimisen suhteen olemme kuin yö ja päivä, onneksi monessa asiassa ajatukset käyvät yhteen. Kuten juuri siinä, että kaikki säästäminen ja pihistely tulee olemaan sen ensi talven reissun arvoista.

(Ajattelin tänne päivitellä kuinka homma edistyy ja missä asioissa pystytään vielä pistämään sivuun.)

Motivaatiota.

Viikonloppu

Saatiin jokunen aika sitten kutsu tupareille. Edelliset olivat menneet itseltäni sivusuun, joten kuulosti ihan hauskalta lähteä Teen kanssa vihdoin kahdestaan ulos juhlimaan.

Mummi kutsuttiin lapsenvahdiksi jo hyvissä ajoin. Vähän silti kieltämättä jännitti eilen illalla jättää mummi koko konkkaronkan kanssa. Thaimaassahan Teen kanssa päästiin muutamia kertoja ulos illalla syömään mummin vahtiessa lapsia. Reissut olivat kuitenkin reilun tunnin mittaisia ja lapset oli aina jo laitettu nukkumaan.

Joten kaiken piti olla kunnossa, kunnes pääsimme juhliin. Suurin osa porukasta oli ollut juhlissa jo nelisen tuntia ennen kuin me pääsimme rantautumaan paikalle. Oluen ja boolilasillisen, lohisalaatin, mokkapalojen jälkeen kun muut rupesivat suunnittelemaan lähtöä keskustan baareihin, itseä ei kiinnostanut mikään muu kuin omaan kotiin meneminen.

Oli vain pakko todeta, että se aika taitaa olla kohdallani (ainakin hetkeksi) ohitse, että jaksaisin lähteä jonottamaan, maksamaan maltaita sisäänpääsystä, tanssimaan ahtaalla tanssilattialla ja arvailemaan mitä kaveri puhuu kaiken metelin keskellä.

Kotona oli kaikki mennyt hyvin. Ruune oli kerran herännyt ja nukkui tyytyväisenä mummin kainalossa kotiutuessamme puolen yön aikaan. Yllättynyt mummi ihmetteli mitä ihmettä teimme siihen aikaan kotona, mutta tokaisi sitten, että "saattepahan kunnon yöunet."

Aamulla lähdettiin Teen kanssa hakemaan autoa ja väsyneitä, kuuteen asti valvonneita naamoja katsellessa pystyi vain toteamaan, että onneksi se oma peti veti pidemmän korren.

Ehkä sitten kun tuon nuorimmainen kasvaa sen verran, että iltaa voi lähteä istumaan ilman jännitysmomenttia pikkuisen pärjäämisestä hoitajan kanssa, voisi ajatella asiaa uusiksi. Siihen asti taidan jatkaa tyytyväisenä tätä kotihiiren eloa.

Ulkoilemassa lauantaina.

Mummi: parasta leikkiseuraa.

Ystävien kanssa.

Tyty ja Tallink.

Kevättä ilmassa

Kun tänään pääsimme ulos, ajattelin, että mitään muuta ei nyt tarvitsisi. Joten kieltämättä olin hiukan ilahtunut kun kaveritreffit siirtyivät seuraavaan viikkoon.

Oli ensimmäinen sellainen päivä, että kesän huomasi olevan ihan lähettyvillä. Meidän kerrostalo sijaitsee vielä sen verran kivalla paikalla, että lämmin löytää sinne varsin helposti.

Soitto huoltoyhtiöön joudutti saamaan keinut pihalle ja haravan käteen. Lapsille hiekkalelut ja pipojen tilalle lippikset. Ulkovaatteet lensi rattaisiin lähes saman tien ja Ruunekin sai tutustua hiekkalaatikon saloihin ilman kypärämyssyä ja hanskoja.

Pojan unien aikaan roijasin vaunut varjoon, lapset leikkivät hiekkalaatikolla ja itse pesin ikkunoita ulkoapäin. Oli niin tajuttoman hyvä olo. Tuli mieleen oma lapsuus kun äiti pesi ikkunoita ja itse puuhasimme lähettyvillä. Sisällä sitten sai hyvän mielen tahrattomista laseista. Ja yleensä sitä kaikkea säesti mäntysuovan tuoksu vastapuhtailla matoilla (meillä vasta edessä hamassa tulevaisuudessa...).

Lounaaksi salaattia, jälkiruoaksi omatekemiä mehujääpuikkoja. Tytyn kanssa teimme kakun ystävälle, joka majailee meillä jokusen viikon. Pohja paloi, mutta siitä huolimatta luomuksesta tuli todella hyvä, luultavasti kiitos appelsiinimehulle. Illalla miesten kotiuduttua ystävälle laulettiin ja sytytettiin kynttilä puhallettavaksi.

Illalla vielä sain Veikan seurakseni haravointitalkoisiin. Poika mätti roskia säkkiin sitä myöten kun sain kasaan. Iso apu pienestä miehestä.

Onko se pari viikkoa sitten alkanut ruokaremontti vai mikä, mutta tuntuu, että energiaa piisaa vaikka kuinka. Vaikka yöt menee edelleen parin tunnin nukkumisjaksoilla, aamulla olen yleensä pirteä. Vielä parisen viikkoa sitten aamut saattoivat alkaa kankeastikin, mutta nyt pientä väsymystä lukuunottamatta päivä starttaa suht letkeästi käyntiin.

Niin tai näin, kevät on kunnolla täällä!

Suvanto

Kevät on selvästi sitä aikaa itselleni, että vetäydyn vähän sisäänpäin. Huomaan käyväni läpi kuukausi kuukaudelta aikaa kahden vuoden takaa, joka oli elämäni pahinta aikaa. Muistan miltä tuntui maaliskuussa, huhtikuussa tai miten toukokuussa kaikki rupesi näyttämään vihdoin paremmalta.

Tuon ajan jälkeen olen tajunnut, että olen itse itseni paras ystävä ja yritän herkällä korvalla kuulostella mitä tarvitsen.

Joten kun tajusin kaipaavani hidastamista, hidastin. Kun huomasin, että liialliset tapailut söivät energiani kokonaan, päätin vähentää niitä. En sovi viikon jokaiselle päivälle ohjelmaa, vaan hyvällä omalla tunnolla ehdotan suoraan seuraavaa viikkoa.

Nyt on kaikista parasta touhuilla kotona, ilman paikasta toiseen juoksemista. Viikonloppuna riitti metsään tehty makkaran grillausreissu, ompeleminen ja lukeminen. Tänään vain oltiin. Löhöttiin sohvalla, tehtiin uunillinen lasagnea kun siltä tuntui ja istuttiin ulkona auringonpaisteessa pyykkien odottaessa ripustamistaan koneessa.

Tuntuu kuin keväisin elimistö olisi vähän hukassa kaiken sen auringon kanssa pimeän talven jälkeen. Pää ei tunnu tajuavan, että mennään valoa kohti. Kroppa heräilee hiljalleen kuin kissan kehräys; välillä hurisee lujemmin, välillä tyyntyy ottaakseen taas spurttia.

Hyvää mieltä

Valmis mekko.

Aurinkoista viikonloppua!

Inspis

Iski inspiraatio. Mistään ei tunnu löytyvän kivoja vaatteita, vaikka on kolunnut kirppispöytiä hiki puserossa. Kaupassa suurin osa on liian tummaa (tai kallista) tai muuten kummallisia omaan makuuni. Missä on kaikki kivat värikkäät vaatteet? Lapsille niitä löytyy, miksei aikuisille?

Joten kirppis-kauppa-kirjasto-reissuun lisättiin kangaskauppa. Molemmat tytöt valitsivat itselleen oman kankaan.

Vaikka kirjastosta lähti mukaan tällaiset viikossa luettavat aarteet (todennäköisemmin makselen kirjastomaksuja):

Otin ompelukoneen esiin ja surautin itselleni mekon (tai tunika siitä taisi tulla kun möhlin heti alkuun leikkaamiset. Tai sitten sellainen vesirajakolttu kesäksi, niin kuin Tee toivoi...)

Tytyn mekon meinasin jättää huomiseksi ja paneutua kirjoihin, mutta mimmi pyysikin yöpaitaa. Se oli sen verran yksinkertainen, että tein sen samalla.

Nyt on Tytyllä kettua ja äidillä palloa. Huomenna räpsäsen kuvan kunhan jaksan ja pistän sen tänne. Heti sen jälkeen kun olen käynyt hakemassa lisää kankaita. Innostus sen kuin lisääntyi!

Mimmi on tänään pistänyt parastaan piirtämisen suhteen: kummitukset jaloissa ja käsissä mitä lie. No, meni jotain paperiinkin.

Kun omat ajatukset yllättävät

Olen tässä pari päivää miettinyt, että kirjoitanko aiheesta vai en, joka on viime viikkoina ja kuukausina pyörinyt mielessäni kehittyen tähän pisteeseen, missä nyt on.

Olen kieltämättä hiukan hämilläni itseni kanssa. En olisi aiemmin kuvitellutkaan olevani tätä mieltä asiasta nimeltä abortti.

Ensimmäisen kerran kohtasin asian  seurustelusuhteeni aikana teininä. Kuukautiset olivat myöhässä ja iski jäätävä pelko siitä, että olisin raskaana. Kerroin asiasta poikaystävälleni, joka eniten oli huolissaan siitä, mitä minun vanhempani sanoisivat.

"No luuletko että niille kerrottaisiin!? Ei todellakaan!" Ajattelin siis, että 16- vuotiaana abortti olisi ainut vaihtoehto.

Joka tapauksessa, kuukautiset alkoivat ja aihe oli sillä käsitelty.

En tiedä kuin muutaman ihmisen, joille abortti on tehty. Aiheena varmaankin sellainen, josta ei keskustella kevyeen sävyyn puolituttujen tai vähän tutumpienkaan kanssa. Silti, sydän syrjälläni olen lukenut kirjoja ihmisistä, jotka ovat vaikean valinnan jälkeen aborttiin päätyneet. Kyyneleet valuen muistan lukeneeni noiden naisten kokemuksia ja tunteita.

Pahimmalta ehkä tuntui lukea niiden naisten kokemuksia, jotka jälkikäteen katuivat keskeytystä, tai kokivat siitä syyllisyyttä vuosikymmenien jälkeen. Mietinkin tuolloin, että voidaanko naiselle antaa paljon raskaampaa taakkaa kuin tehdä päätös siitä, jatkaako raskautta vaiko ei.

Veikka oli (ensimmäinen) yllätysvauvamme. Onneksi oma tilanteeni oli paras mahdollinen; juuri valmistunut ja Teen kanssa yhteen muuttanut uudelle paikkakunnalle. Itse en edes ajatellut aborttia vaihtoehtona ja siinä tunnemyräkässä muistankin huutaneeni Teelle, että minä kyllä pidän vauvan, tuossa on ovi jollei kelpaa! Siinä mies sitten hölmö hymy huulillaan antoi olettaa, että olen täysin höpsähtänyt kun tuollaisia edes ajattelen.

Kun aborttikeskusteluihin törmättyäni olen lukenut lauseet "naisella on oikeus päättää omasta ruumiistaan ja halutessaan tehdä abortti", olen ollut samaa mieltä sen enempää ajattelematta. Mutta nyt jokin on muuttunut. Liittyykö se tämän omaan olemiseeni ja omaan kasvuuni vai mihin, mutta en voi olla miettimättä sitä, että onko kenelläkään ihmisellä (tässä tapauksessa valitettavasti vain naiset) kuitenkaan oikeutta päättää toisen elämän jatkumisesta, vaikka se kasvaisikin oman ruumiin sisällä?

Ennen ajattelin myös, että "se on vain solumöykky, eikä keskeytys haittaa jos se tehdään tarpeeksi ajoissa." Mutta nyt huomaan ajattelevani, että minäkin olen "joutunut" olemaan se solymöykky ennen kasvuani sikiöksi ja ihmiseksi kohdun ulkopuolelle. Ja vaikka tiedän, että tuo solumöykky ei todennäköisesti mitään tunne, ei se enää ole mielestäni puolustus varhaiselle keskeytykselle. Se on kuitenkin elämän alku.

Kieltämättä olen hieman hämmentynyt näiden uusien ajatuksieni kanssa. Kun ennen ajattelin että abortissa on kyse suurimmaksi osaksi naisen oikeudesta, nyt huomaan ajattelevani uuden elämän alun oikeutta mahdolliseen elämään.

Olenko mietteineni yksin? Idealisti, joka ei tiedä aiheeseen liittyvästä realismista mitään?

Kun abortista puhutaan, herättää se kiivaita mielipiteitä puolesta ja vastaan, niin kuin moni muukin elämää suurempi kysymys. Itse huomaan "hypänneeni toiselta puolelta toiselle", mutta aiheeseen liittyvä kiivaus on kadonnut itsestäni. Ajattelen näin, mutta samalla ymmärrän, että joskus ihminen joutuu tekemään raskaita päätöksiä, eikä ihmistä itseään tule tuomita siitä.

Ystävistä energiaa

Viime aikoina olen ollut aika väsynyt huonosti nukuttujen öiden takia. Silti tuntuu siltä, että olen jaksanut päivisin paremmin kuin edellisten lasten valvottaessa vauvana. Ehkä tietoisuus siitä, että tietää tämänkin valvomisvaiheen olevan nopeasti ohi, auttaa. Ja ajan nopean juoksun huomaa varsinkin siitä, miten vinhaa vauhtia lapset kasvavat.

Saatiin kauan odotettuja vieraita yökylään. Viimeeksi ollaan nähty puolitoista vuotta sitten. Silloin kun ystävien nuorimmainen köllötteli leikkimatolla. Nyt viiletti tuulispäänä hupipuiston lattialla mopoillen. Ja viimeeksi kun kolme isompaa ystävystä juoksenteli huutaen ystvävien olohuonetta päästä päähän vaippapyllyt keikkuen, sorauteltiin nyt ärrää ja keksittiin mitä mielikuvituksellisempia leikkejä.

Onko se sitten kemiat vai mikä, mutta kun joidenkin tapaamisten jälkeen on tyhjiin imetty ja takki on käytännöllisesti puserrettu kuiviin, tällaisten vierailujen jälkeen on mielen energia-akut ladattu, vaikka hulinaa olisikin ollut. Sillä jaksaa taas seuraavat huonosti nukutut yöt.

Onneksi ystävä ehdotti Snadistadiin menoa; iloinen yllätys!

Nelisen tuntia saatiin vierähtämään. Isommat lapset olisivat jaksaneet kauemminkin, mutta kaksi nuorinta rupesivat hyytymään. Onneksi nuorimmalle maittoi uni lampaantaljan päällä liukumäen juurella.

Kevät mielen reissu

Yhdistän kevätmasennukseni nykyään johonkin matkaan. Viime vuonna se hiipi salakavalasti Rooman matkan aikana ja paheni huippuunsa Tallinnassa. Vuotta aiemmin kärvistelin paskan oloni kanssa Tukholmassa ja kotiintulo oli musertavaa.

Siksi en ollut alkuunkaan innostunut kun Tee ehdotti, että hänen vapaillaan lähdettäisiin joko Tukholmaan tai Tallinnaan. Kurkkua rupesi heti kuristamaan kun muistin ne olotilat mitkä yhdistän kevääseen ja matkustamiseen. Ja varsinkin näihin kahteen paikkaan.

Lopulta varattiin risteily Tukholmaan kun edullisesti sai. Veikka ei mukaan halunnut, vaan vein hänet maalle kummilleen ja siitä pojan oli tarkoitus mennä mummille kilometrin päähän parin yön jälkeen.

Matka menikin ihan hyvin. Silja Line yllätti varsin iloisesti; ei örveltäjiä (saattoi myös johtua siitä, että olimme hytissä jo puoli 7 ekana iltana), lapsille paljon mieluisaa ohjelmaa, leikkihuone joka ei ollut kuin villiviidakko, ruoka oli varsin makoisaa ja hytti mukava ikkunoineen ostoskadulle ja parisänkyineen. Puhumattakaan keväisestä Tukholmasta ja tunnelmallisesta Skansenista.

Koko ajan oli vähän pelko persiissä, alkaakohan se paha olo. Paluumatkalla alkoikin se kalvava jäystäminen takaraivossa, esiin rupesi hiipimään tuttuja ajatuksia ja tunteita, vaikka niitä yritti työntää takavasemmalle. Mutta niin kuin aiemminkin olen sanonut, helpottaa kun tietää että se kyllä häviää. Ja tämä kaikki johtuu vain todennäköisesti siitä, että yhdistän pahimman oloni tuohon keväiseen reissuun ja tunteet tulevat sitä kautta.

Päätinkin, etten anna niiden ikävien ajatusten ja tunteiden vallata mieltäni. Keskityn iloisiin asioihin ja mielenrauhaa tuottaviin asioihin. Onneksi Tee on niin ihana, että hän näkee melkein heti että itselläni on joku huonosti. Ja kun asioista on puhuttu jo aiemmin, ei tarvitse enää kertoa sen ihmeemmin omista tuntemuksista. Toinen osaa tarjota tukeansa jo muutamasta sanasta.

"Henkiset kärsimykset eivät katoa itsestään; ne eivät yksinkertaisesti häviä ajan mittaan. Ne päättyvät vasta sitten, kun ihminen yrittää tietoisesti heikentää niitä, vähentää niiden voimaa ja lopulta poistaa ne kokonaan."

-Dalai Lama-

"Minä haluan nukkumaan!" kuului puoli seitsemän ekana iltana. Joten varsin rauhallinen lauantairisteily meillä!

Tirsat ja kahvitauko.

Tähtien joukossa.

Keväinen Tukholma!

1920-luvun talo.

Kiehtovat vanhat rakennukset ja esineet.

Täällä käydessä muistui mieleen Tampereen museokortteli. Täytyykin taas käydä kun sinne suuntaan ehtii.

Ruokatauko.

Vanha koulu.

Jotenkin näistä kaniaitauksen kupoleista tuli teletappimaa mieleen.

Skansenin lempparieläin.

Nälkä tulee kun tätä katsoo.

Toisena iltana jaksettiin olla kahdeksaan osallistumalla Muumin ja Pikku Myyn ohjelmanumeroihin.