Kun olin aikoinani lähihoitajana dementiakodissa, osastolla oli asukkaana vanha mies. Pitkä, hoikka, hiukan aina hukassa, hyväsydäminen ja rauhallinen.
Mutta, varsinkin iltaisin tähän mieheen iski kuolemanpelko. Silloin hän itki kuin pieni lapsi sitä, miten paljon kuolemaa pelkää.
Muistan ajatelleeni, että eikö kaiken kokeman ja elämisen jälkeen ole jo hyväksynyt sitä, että kuolemme joskus? Vaikka itsekin pelkäsin kuolemaa, olin tuudittautunut siihen uskoon, että vanhemmalla iällä asian kanssa olisi jo sinut. Siksi olikin järkytys nähdä, miten asia ei ollutkaan näin.
Nykyään olen jo enemmän sinut asian kanssa. Silti välillä iskee se raadollinen ajatus, että joku päivä en ole tässä. Ja yhtä raadollinen on ajatus siitä, että vaikka itse vielä täällä olisinkin, joku läheisistäni ei ole.
Usein rukoilen, että pysyisimme koko perhe terveinä, saisimme Teen kanssa viettää pitkän ja onnellisen elämän terveinä, lapsista kasvaisi onnellisia, tyytyväisiä ja terveitä ja että he saisivat pitkän elämän. Sen jälkeen laajennan toiveen koskemaan kaikkia läheisiä ja lopulta kaikkia maailmassa.
Lähes aina, kun nousen auton rattiin päähäni nousee ajatus siitä, että pääsenkö myös turvallisesti takaisin. Jos Tee lähtee lasten kanssa, ajatus on sama. Suurimmat pelkoni ovat siis onnettomuus ja sairastuminen; kuolemanpelko. Että menettäisin jonkun läheisistäni tai joutuisin luopumaan elämästäni.
Vaikka ajattelen, koen ja uskon, että synnymme uudelleen, eikä elämä pääty kuolemaa, ei se ajatus paljon lohduta silloin kun katsot omia lapsiasi ja mietit, että entä jos he joutuisivat elämään ilman äitiä tai isää? Tai se ahdistustakin syvempi tunne siitä, että jos omille lapsille sattuisi jotakin?
Johtuuko kuolemanpelko siitä, että meillä länsimaissa kuolema kuin eristetään elämästä? Ei osata ajatella, että se on osa prosessia; kun synnyt, väistämättä kuolet.
Mieleen on myös jäänyt tapahtuma osastolta, jossa vanha nainen oli kuolemassa. Muistan, kun vastatulleena, kesken palaverin eräs hoitaja pyysi minua menemään katsomaan tätä naista. Huoneeseen mentyä tajusin heti, että nainen on kuollut. Jälkeenpäin mietin, että miten surullista, mutta niin yleistä on myös se, että kuoleva jää yksin. Ei ole ketään, kuka pitäisi kädestä tai silittäisi hiuksia sillä hetkellä kun jätät tämän maailman.
Ehkä kuolemaa enemmän pelottaa se hetki, mitä silloin tulee tapahtumaan kun kuolen. Olenko yksin? Olenko tiennyt että tulen kuolemaan? Olenko ehtinyt sanoa läheisilleni ne asiat, mitkä vielä haluaisin sanoa ennen kuolemaani? Vai tuleeko kaikki tapahtumaan nopeasti? Niin etten edes ehti tajuta mitä tapahtuu?
Vaikka haluaisin sanoa, etten pelkää kuolemista ja kuolemaa, en voi sitä tehdä. Tuntematon on aina ainakin vähän pelottavaa ja ajatus jostakin sellaisesta joka kohtaa meitä kaikkia, mutta jonka jälkeisestä ajasta emme voi olla varmoja, on kuin suoraan jostakin scifi-elokuvasta; väistämättä se tapahtuu, mutta sen jälkeisestä ajasta ei ole tietoa.
Ennen kuin se omalle kohdalle tulee, toivoisin kuitenkin, että saisin elää niin pitkään, että näkisin omat lapseni aikuisina, lastenlapseni ja voisin vielä selkä kumarassa kävellä katuja Tee käsikynkässä. Ja toivoisin silloin olevani sinut asian kanssa ja ajattelevani, että "johan täältä joutaisi pois."
Mitä muut pelkää?
