perjantai 4. heinäkuuta 2014

Kun antaa niin saa

Minulla oli tänään mielenkiintoinen keskustelu erään ihmisen kanssa. Ensimmäisessä lauseessa tiivistyi se, mikä on yksi suurimmista asioista, mikä mielestäni mättää yhteiskunnassamme:

"Ei pidä tehdä lapsia jollei niitä jaksa itse hoitaa."

(Keskustelu liittyi siis siihen, kuinka vauvojen äidit vievät isommat päivähoitoon.)

Ensireaktioni oli "Mä en kyllä ole yhtään samaa mieltä tosta asiasta."

Ei ole ensimmäinen kerta kun kuulen tämän lauseen ja mielestäni se on varsin kylmä. Itse ainakin saan kuvan, että täällä täytyisi pärjätä yksin, apua ei saa pyytää ja jos otat kantaaksesi enemmän kuin pystyt, ole hiljaa ja hoida hommasi.

Ihminen on kuitenkin laumaeläin. Monissa kulttureissa avun antaminen ja tarjoaminen on paljon korostuneempaa kuin meillä. Ja luonnollista. Mistä on siis syntynyt tämä "pärjääjien" heimo, joka kuvittelee saavansa meriittiä yksin pärjäämisestä?

Harmi, kun en enää muista mistä lehdestä luin artikkelin aiheesta, miten Suomessa synnyttäneet naiset jäävät todella yksin verrattuna moniin muihin kulttuureihin. Onko tuo siis ihme, että monelle alku vauvan kanssa voi olla varsin raskasta, jos kaikesta täytyy selvitä varsin yksin? Siinä hetkessä kun kaikki on uutta, oma vapaus on kirjaimellisesti mennyttä, hormonit elävät omaa elämäänsä, univelkaa tulee, vauva voi olla todella itkuinen ja vaativa ja elämä kapeutua toiminnaksi kodin seinien sisälle, apu olisi erittäin tärkeää.

Vaikka tuo keskustelu koskikin päivähoitoa, mielestäni tuo lause kuvastaa myös sitä, miten ihmiset ajattelevat nykypäivänä hallitsevansa elämää. Ei ymmärretä sitä, että voimme vain tehdä valintoja siinä hetkessä, mutta loppupeleissä me emme todellakaan pidä niitä ohjia käsissä. Vai voiko joku etukäteen kuvitella sairastuvansa, menettävänsä työpaikkansa, loukkaantuvansa, menettävänsä läheisensä, eroavansa...? Tai vaikka se ensimmäinen lapsi olisikin ollut vallan helppo ja hyvä nukkuja, toinen voi olla ihan muuta. Pystyykö tällaisia asioita muka kuvittelemaan oikeasti ennalta? Ennustajia meistä harva kuitenkaan on.

Olisi aika kurjaa asua sellaisessa maailmassa, jossa jokainen ajattelisi tuolla tavalla.

Vanha ja kulunut lause "Kun antaa niin saa" on täysin totta. Asia, jonka olen oppinut matkan varrella on myös yksi suurimmista ilonaiheistani arjessa, vaikka sitä ei kovin usein tule ajatelleeksikaan.

Kannattaako asioita jättää tekemättä vain siksi, että mahdollisesti joutuisit turvautumaan muiden apuun? 

Onko avunpyytämisessä jotakin hävettävää? 

Miksi joidenkin mielestä ihmisen pitäisi pärjätä yksin?
 
Miksi siitä tulee hyvä mieli itselle kun teet jotakin hyvää toiselle?


                                        Mietteistä ja ihmisläheistä viikonloppua!

9 kommenttia:

  1. Surullista monien ajattelu,että yksin pitäs pärjätä ja vahvalta pitäs muiden silmissä näyttää.Eikö siihen lapsen kasvatukseen tarvita koko kylä?Ja eihän se lapsellekaan oo hyväksi vain olla äidin seurassa.Oon yrittänyt jaksaa yksinäisenä ylisuorittajana,mutta ei se oo tervettä alkuunkaan.Kai meillä nyky-yhteiskunnassa on just ton takia burnouttia niin paljon...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen itse joutunut huolehtimaan itsestäni jo vähän liian varhain, joten toisten apuun ei ole ollut helppo turvautua. Mutta lasten myötä se on pitänyt opetella ja nykyään osaan pyytää apua ja otan apua vastaan. Ja se ero siihen "kyllä mä pärjään yksin"- ajatteluun on melkoinen; tajuaa, ettei todellakaan tarvitse yksin pärjätä ja on vielä ihmisiä jotka auttavat mielellään.

      Kylää tosiaan tarvitaan, mitä useampi, sen parempi. Ja epäilen, että juuri tuollaisen "pärjäämis"kulttuurin takia täällä tuota loppuun palamista on.

      Poista
  2. Me ollaan varauduttu siihen, että 09/14 tuleva pikkusisarus on samanlainen huono nukkuja kun veljensä oli ja pidetty Murusen, sillon 2v 4 kk, hoitopaikka perhepäivähoitajalla. Olis kiva saada iteki jossain vaiheessa nukuttua ja siksi päädyttiin tohon ratkasuun. JOka päivä en todellakaan jaksa poikaa hoitoon kuskailla. On myös rakkaat kaverit siellä, myös se puolsi hoidon jatkamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän takia tuo kommentti oli minun mielestä aika tökerö: Ei asioita voi katsoa mustavalkoisesti. Teilläkin esim. vaikuttaneet päätökseen kokemus edellisen lapsen vauva-ajasta, oma jaksaminen ja ne tutut leikkikaverit.

      Poista
  3. Minusta on ihan okei viedä hoitoon jos on oikeasti väsyksissä mutta jos ei ole niin silloin voisi miettiä, miltä esikoisesta tuntuu mennä päiväkotiin jos pienempi saa olla äidin kanssa kotona. En itse veisi jos lapsi osottaisi että haluaisi olla ennemmin kotona. Lapsikohtaista siis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen huono puhumaan tästä asiasta kun muksut eivät ole hoidossa olleet. Mutta esim. kavereiden lapsia seuratessa on huomannut, että tosiaan paljon riippuu lapsesta. Ja eihän se olekaan ihme, kyllähän luonne ja temperamentti vaikuttaa paljon siihen miten lapsia asiat kokee ja mieltää.

      Poista
  4. Minulla on tähän kahtalainen mielipide. Olen sitä mieltä, että on upeaa osata pyytää apua silloin kun on sen tarve. Monet äidit jäävät liian yksin, masentuvat ja väsyvät ihan suotta. Sitten on toisaalta niitä perheitä, jotka ovat olleet esim. lastensuojelun tukitoimien piirissä jo vuosia. Lapsia on jo neljä ja lapsista useampi tarvitsee vaikkapa lastenpsykiatrista hoitoa. Ja silti perheeseen tulee vielä lisää lapsia, vaikka edellisiäkään ei ihan oikeasti jakseta hoitaa ja yhteiskunnan tukiverkot ovat joutuneet ottamaan ison roolin perheen elämässä. Eli olen sitä mieltä, että myös yksilöllä on vastuunsa. Aina ei voi myöskään olettaa, että löytyy se päiväkotipaikka tai tukiperhe juuri sillä hetkellä. Jossain menee raja senkin suhteen, kuinka paljon esim. kunta toi tukea yhtä perhettä. Esim. päiväkotipaikka silloin kun on itse kotona vauvan kanssa on kallis satsaus kunnalle. Toivoisin, että olisi tarjolla myös kevyempiä vaihtoehtoja; kerhoja, lapsiparkkeja yms.

    Ja sitä toivoisin, että lähiverkosto olisi jokaisella hyvä ja tiivis ja sieltä saisi apua useinkin. Ja ilman, että sitä tarvitsisi häpeillen pyytää.
    .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hemmetti, kirjoitin pitkän vastauksen, mutta hävisi savuna ilmaan...

      Mutta kiitos siis kommentista!

      Tuollaisessa tilanteessa elämänhallinta on ehkä jo aika hukassa. Sivusta olen seurannut huostaanotettujen lasten elämää, enkä tiedä kuinka niiltä vanhemmilta voisi peräänkuuluttaa yksilön vastuuta kun vastuuta ei pystytä ottamaan oikein mistään. Onneksi nämä ovat niitä ääripäitä.

      Täällä noita kerhoja on onneksi hyvin tarjolla, mutta tiedän myös, että ollaan aika onnekkaita sen asian suhteen. Saati sitten perhetalot tai leikkipuistot, jotka ovat joka päivä avoinna (leikkipuistoilla tarkoitan niitä paikkoja, joissa on sisätilat ja ohjaajat). On myös kuntia, jossa tällaista mahdollisuutta ei kuitenkaan ole. Kyllä varmasti auttaisi asiaa jos enemmän olisi joka kunnassa vastaavia paikkoja ja kerhomahdollisuuksia (itse ainakin tulen huokaisemaan kun elokuussa V ja T aloittavat 3x3t kertaa viikossa!).

      Ja ne läheiset. Onko tämä sen pärjäämiskulttuurin tuotosta? Tämä on se pointti, mitä enemmän tarkoitin kirjoitatessani tekstiä, eikä päiväkotiasia (vaikka alkusysäys ajatukseen tulikin kommentista, joka liittyi päivähoitoon). Miksi ollaan siinä pisteessä, että joillakin ei ole lähiverkostoa, tai että heiltä avun saaminen on häpeiltävää, tai sitä ei haluta tarjota?

      Poista
    2. Hyvää pohdintaa, aikalailla samoja mietteitä itselläkin. Ja Heli jo tiivistikin vielä sitten sen toisen puolen. :) Eli kyllä alkuperäiseen hiekkalaatikko-kommenttiin: kyllä ja ei!

      Ps. Taidan tulla toistekin!

      Poista