lauantai 26. huhtikuuta 2014

Kuolema

Kun olin aikoinani lähihoitajana dementiakodissa, osastolla oli asukkaana vanha mies. Pitkä, hoikka, hiukan aina hukassa, hyväsydäminen ja rauhallinen.

Mutta, varsinkin iltaisin tähän mieheen iski kuolemanpelko. Silloin hän itki kuin pieni lapsi sitä, miten paljon kuolemaa pelkää.

Muistan ajatelleeni, että eikö kaiken kokeman ja elämisen jälkeen ole jo hyväksynyt sitä, että kuolemme joskus? Vaikka itsekin pelkäsin kuolemaa, olin tuudittautunut siihen uskoon, että vanhemmalla iällä asian kanssa olisi jo sinut. Siksi olikin järkytys nähdä, miten asia ei ollutkaan näin.

Nykyään olen jo enemmän sinut asian kanssa. Silti välillä iskee se raadollinen ajatus, että joku päivä en ole tässä. Ja yhtä raadollinen on ajatus siitä, että vaikka itse vielä täällä olisinkin, joku läheisistäni ei ole.

Usein rukoilen, että pysyisimme koko perhe terveinä, saisimme Teen kanssa viettää pitkän ja onnellisen elämän terveinä, lapsista kasvaisi onnellisia, tyytyväisiä ja terveitä ja että he saisivat pitkän elämän. Sen jälkeen laajennan toiveen koskemaan kaikkia läheisiä ja lopulta kaikkia maailmassa.

Lähes aina, kun nousen auton rattiin päähäni nousee ajatus siitä, että pääsenkö myös turvallisesti takaisin. Jos Tee lähtee lasten kanssa, ajatus on sama. Suurimmat pelkoni ovat siis onnettomuus ja sairastuminen; kuolemanpelko. Että menettäisin jonkun läheisistäni tai joutuisin luopumaan elämästäni.

Vaikka ajattelen, koen ja uskon, että synnymme uudelleen, eikä elämä pääty kuolemaa, ei se ajatus paljon lohduta silloin kun katsot omia lapsiasi ja mietit, että entä jos he joutuisivat elämään ilman äitiä tai isää? Tai se ahdistustakin syvempi tunne siitä, että jos omille lapsille sattuisi jotakin?

Johtuuko kuolemanpelko siitä, että meillä länsimaissa kuolema kuin eristetään elämästä? Ei osata ajatella, että se on osa prosessia; kun synnyt, väistämättä kuolet.

Mieleen on myös jäänyt tapahtuma osastolta, jossa vanha nainen oli kuolemassa. Muistan, kun vastatulleena, kesken palaverin eräs hoitaja pyysi minua menemään katsomaan tätä naista. Huoneeseen mentyä tajusin heti, että nainen on kuollut. Jälkeenpäin mietin, että miten surullista, mutta niin yleistä on myös se, että kuoleva jää yksin. Ei ole ketään, kuka pitäisi kädestä tai silittäisi hiuksia sillä hetkellä kun jätät tämän maailman.

Ehkä kuolemaa enemmän pelottaa se hetki, mitä silloin tulee tapahtumaan kun kuolen. Olenko yksin? Olenko tiennyt että tulen kuolemaan? Olenko ehtinyt sanoa läheisilleni ne asiat, mitkä vielä haluaisin sanoa ennen kuolemaani? Vai tuleeko kaikki tapahtumaan nopeasti? Niin etten edes ehti tajuta mitä tapahtuu?

Vaikka haluaisin sanoa, etten pelkää kuolemista ja kuolemaa, en voi sitä tehdä. Tuntematon on aina ainakin vähän pelottavaa ja ajatus jostakin sellaisesta joka kohtaa meitä kaikkia, mutta jonka jälkeisestä ajasta emme voi olla varmoja, on kuin suoraan jostakin scifi-elokuvasta; väistämättä se tapahtuu, mutta sen jälkeisestä ajasta ei ole tietoa.

Ennen kuin se omalle kohdalle tulee, toivoisin kuitenkin, että saisin elää niin pitkään, että näkisin omat lapseni aikuisina, lastenlapseni ja voisin vielä selkä kumarassa kävellä katuja Tee käsikynkässä. Ja toivoisin silloin olevani sinut asian kanssa ja ajattelevani, että "johan täältä joutaisi pois."

Mitä muut pelkää?


8 kommenttia:

  1. Hienoa on se, että osaat arvostaa elämää jo näin nuorella iällä. Elämä ei tosiaankaan ole itsestäänselvyys. Oma mielipiteeni on, että (läheistensä tai omaa) kuolemaa ei kannata pelätä mutta elämää kannattaa arvostaa. Liika kriittisyys itseään tai elämää kohtaan on haaskausta. Nautitaan elämästä, itsestämme ja läheisistämme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla on selvästi hyvä asenne elämää ja kuolemaa kohtaan. Turhan kriittinen ei tosiaan kannata olla. Elämästä kannattaa tosiaan nauttia tässä ja nyt, turha murehtia tulevaa.

      Tätini joskus sanoikin, että surraan sitten kun on sen aika, se vain kuuluu elämään.

      Poista
  2. Ihan kun omia ajatuksia lukisi.
    Kuolema mietityttää kovasti nyt kun on lapsia. Mitä jos minulle sattuu jotain kun lapset on vielä pieniä? Tai lapsille? Välillä on pakko katkaista ajatukset kun rupeaa ahdistamaan.
    Miten pelottavaa elämä voikaan olla vaikka kuolema on luonnollista, mutta se millä tavalla se kenellekin eteen tulee pistää usein mietityttämään.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asia tulee varsinkin aina silloin mieleen kun kohtaa jotakin sellaista, mikä muistuttaa asiasta. Eräs päivä esim. naapuri kysyi Ruunen ikää pihalla ja kun kerroin, sanoi oman äitinsä kuolleen kun hän oli 7 kuukautta myös. Tai kun eräs perhetuttu kuoli yllättäen nuorimman ollessa 4 vuotta. Pysäyttäviä ja hiljaiseksi vetäviä hetkiä.

      Poista
  3. Oma kuolevaisuus pelottaa vain lasten kannalta. Itseäni ei niinkään. Olen työssäni nähnyt niin monta kuolemaa, että asian kanssa on päässyt sinuiksi jollain tapaa - että se on todellakin vain osa elämää. Mutta tuo lasten kuolema ennen omaa on asia, joka kans ahdistaa. Hiippailen joka yö esikoisen huoneeseen parikin kertaa kuuntelemaan, että hengittäähän hän varmasti, Nyt vauvan kanssa vahtaan sitä vieläkin enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, muistan tuon alkuajan vauvan kanssa; jotenkin pidin sitä 5 kuukautta rajapyykkinä kätkytkuoleman takia jokaisen kohdalla, vaikka kyllä sitä vieläkin Ruunea tulee välillä kuunneltua. Oli pakko nukkua vauva kainalossa, unesta ei olisi muuten tullutmitään.

      Itsekin olen työssä nähnyt paljon kuolemaa. Sinut olen sen kanssa, että vanhuus johtaa kuolemaan, mutta en sen, että nyt nuorena tapahtuisi jotakin ja lapset jäisivät ilman äitiään.

      Poista
  4. Oma kuolema mietityttää kans lasten vuoksi ja toivon hartaasti, että saisin elää ja olla terve ainakin niin kauan että pojat ovat tarpeeksi isoja ja pärjäävät. Sitä, että lapsille tapahtuisi jotakin, en uskalla edes ajatella. Se olisi jotain niin kauheaa. Itsekin olen aika neuroottinen vieläkin sen suhteen, kanat pitää pilkkoa pienemmiksi, mandariinien kovat kuoret pelottaa ym...minkäs teet kun rakkaimpien hyvinvointi on se ykkösasia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhemmuus tuo kyllä ihan uusia ulottuvuuksia omiin ajatuksiin ja tunteisiin. Kun ennen ajatteli vain omalta näkökannalta, nyt pitää miettiä muutamaa muutakin...

      Poista