tiistai 29. huhtikuuta 2014

Mitä tänään löytyi lautaselta 2.


Normi aamupala. 
Lounaaksi nopea tonnikalasalaatti mukaan.
Välipalana Tytyn ja minun herkkua; turkkilaista jogurttia, päärynää ja mustikkaa pirtelönä.
Tortillaa päivälliseksi. Suosikkiruokaa, jota tehdään usein.
Kaupasta lähti mukaan pierupastilleja.
Iltapalaksi rahkaa, mehukeittoa, raejuustoa, soijahiutaleita. Ei lähtenyt nälkä, joten päälle omena ja Teen pussista napatut salmiakit.

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Mitä tänään löytyi lautaselta

Taisin mainita jossakin tekstissä, että olen yrittänyt karistella viimeisiä raskauskiloja ja päästä parempaan kuntoon. Ja kun ravinto on aika oleellisessa osassa tässä kaikessa, päätinkin kuvata tämän viikon sapuskoinnit (kuinka ollakaan, juuri sopivasti vappua ajatellen!). Aiemmin kun ystävä on kommentoinut syömisiäni, on nyt hetken tauon jälkeen ihan hyvä taas vähän kiinnittää huomiota omiin ruokailutottumuksiin.

Ja kun sekin kiinnostaa paljon, että mitä muut suuhunsa lahtaavat, heitänkin seuraavanlaisen haasteen:

Mitä tänään löytyi lautaselta- haaste


Kuvaa yhden päivän ruokailusi ja kerro jokaisesta ateriasta lyhyesti.
Kerro myös, mikä oli hyvää ravintoa ajatellen ja missä pitäisi parantaa.


1. Kuva:
Aamu alkoi normi aterialla: puuroa, raejuustoa, kahvi ja vitamiinijuoma. Mehukeitto oli lopussa, sujautin sekaan Ruunen soseen jämät antamaan vähän makua.

2. Vietiin Veikka kerhoon ja kerhokaverin äiti tuli tyttönsä kanssa ex tempore pihallemme leikkimään siksi aikaa. Lounasta ei jaksanut miettiä, tilattiin pihalle pitsat. Kolmisen palaa huuhtoutui alas pakettiin kuuluneella syntisellä pepsi maxilla.

3. Lusikoitava smoothie: rahkaa, mustikoita, jäisiä hedelmiä, vähän vettä. Päälle soijahiutaleita.

4. Ystävän kanssa illalla syömässä. Alla kasa salaattia. Oli kamala nälkä, olisi mahtunut enemmänkin. Puoli litraa pepsi maxia (taas!?).

5. Illaksi riitti pelkkä appelsiini.

Lisäksi pari litraa vettä ja pari isoa kuppia maitokahvia.

Poikkeuksellinen päivä ruokailujen suhteen. Aika valmisruokavoittoista siihen nähden mitä yleensä syödään. Parantamista annoskoissa, hyvää oli ruokarytmi sekä aamupala ja välipala.

Haaste heitetään Tanialle, Elisa Veelle, Elisalle, LumeNellelle, Janicalle ja Jennielle.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Kuolema

Kun olin aikoinani lähihoitajana dementiakodissa, osastolla oli asukkaana vanha mies. Pitkä, hoikka, hiukan aina hukassa, hyväsydäminen ja rauhallinen.

Mutta, varsinkin iltaisin tähän mieheen iski kuolemanpelko. Silloin hän itki kuin pieni lapsi sitä, miten paljon kuolemaa pelkää.

Muistan ajatelleeni, että eikö kaiken kokeman ja elämisen jälkeen ole jo hyväksynyt sitä, että kuolemme joskus? Vaikka itsekin pelkäsin kuolemaa, olin tuudittautunut siihen uskoon, että vanhemmalla iällä asian kanssa olisi jo sinut. Siksi olikin järkytys nähdä, miten asia ei ollutkaan näin.

Nykyään olen jo enemmän sinut asian kanssa. Silti välillä iskee se raadollinen ajatus, että joku päivä en ole tässä. Ja yhtä raadollinen on ajatus siitä, että vaikka itse vielä täällä olisinkin, joku läheisistäni ei ole.

Usein rukoilen, että pysyisimme koko perhe terveinä, saisimme Teen kanssa viettää pitkän ja onnellisen elämän terveinä, lapsista kasvaisi onnellisia, tyytyväisiä ja terveitä ja että he saisivat pitkän elämän. Sen jälkeen laajennan toiveen koskemaan kaikkia läheisiä ja lopulta kaikkia maailmassa.

Lähes aina, kun nousen auton rattiin päähäni nousee ajatus siitä, että pääsenkö myös turvallisesti takaisin. Jos Tee lähtee lasten kanssa, ajatus on sama. Suurimmat pelkoni ovat siis onnettomuus ja sairastuminen; kuolemanpelko. Että menettäisin jonkun läheisistäni tai joutuisin luopumaan elämästäni.

Vaikka ajattelen, koen ja uskon, että synnymme uudelleen, eikä elämä pääty kuolemaa, ei se ajatus paljon lohduta silloin kun katsot omia lapsiasi ja mietit, että entä jos he joutuisivat elämään ilman äitiä tai isää? Tai se ahdistustakin syvempi tunne siitä, että jos omille lapsille sattuisi jotakin?

Johtuuko kuolemanpelko siitä, että meillä länsimaissa kuolema kuin eristetään elämästä? Ei osata ajatella, että se on osa prosessia; kun synnyt, väistämättä kuolet.

Mieleen on myös jäänyt tapahtuma osastolta, jossa vanha nainen oli kuolemassa. Muistan, kun vastatulleena, kesken palaverin eräs hoitaja pyysi minua menemään katsomaan tätä naista. Huoneeseen mentyä tajusin heti, että nainen on kuollut. Jälkeenpäin mietin, että miten surullista, mutta niin yleistä on myös se, että kuoleva jää yksin. Ei ole ketään, kuka pitäisi kädestä tai silittäisi hiuksia sillä hetkellä kun jätät tämän maailman.

Ehkä kuolemaa enemmän pelottaa se hetki, mitä silloin tulee tapahtumaan kun kuolen. Olenko yksin? Olenko tiennyt että tulen kuolemaan? Olenko ehtinyt sanoa läheisilleni ne asiat, mitkä vielä haluaisin sanoa ennen kuolemaani? Vai tuleeko kaikki tapahtumaan nopeasti? Niin etten edes ehti tajuta mitä tapahtuu?

Vaikka haluaisin sanoa, etten pelkää kuolemista ja kuolemaa, en voi sitä tehdä. Tuntematon on aina ainakin vähän pelottavaa ja ajatus jostakin sellaisesta joka kohtaa meitä kaikkia, mutta jonka jälkeisestä ajasta emme voi olla varmoja, on kuin suoraan jostakin scifi-elokuvasta; väistämättä se tapahtuu, mutta sen jälkeisestä ajasta ei ole tietoa.

Ennen kuin se omalle kohdalle tulee, toivoisin kuitenkin, että saisin elää niin pitkään, että näkisin omat lapseni aikuisina, lastenlapseni ja voisin vielä selkä kumarassa kävellä katuja Tee käsikynkässä. Ja toivoisin silloin olevani sinut asian kanssa ja ajattelevani, että "johan täältä joutaisi pois."

Mitä muut pelkää?


keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

"Äiti, äiti, äiti !!"

Vähän sellainen olo, että pieni irtiotto tekisi hyvää arjen pyörityksestä ja koko tästä karusellista.

Mä en tiedä miksi, mutta lapset on enemmän minun perään kuin Teen. Ja vaikka "kuulemma" tulee kausia jolloin välillä ollaan enemmän isän ja välillä äidin kintereillä, meillä se on aina ollut näin. Vaikka Tee on vapaa-ajalla paljon lasten kanssa ja saa tarpeen tullen arjen pyöritettyä yksinkin, silti 98 prosenttisesti se on aina "äiti!".

Tänään rupesi kamelin kaula katkeamaan, kuppi läikkymään yli ja herra ties mitä kun "äidin" piti lusikoida puuro, "äidin" piti pestä hampaat, "äidin" olisi pitänyt nukuttaa... kun ensin koko päivän vastaat yksin lapsista ja kun illalla Teekin olisi vapaana, olisi ihan ihanaa, että lapset haluaisivat tapella Teen huomiosta ja hänen ajastaan. Eikä siinä, mutta kun se on aina "Äiti!" Milloinkohan rupeaa kuulumaan samalla tavalla iltaisin "Isi!" ?

Perkele sanon minä. Ja tuo "perkele" on päässyt viime päivinä muutamia kertoja omilta huulilta. Tuntuu kuin joku repisi koko ajan johonkin suuntaan ja kun vihdoin saat pakarat koskettamaan tuolia, kuuluu "äiti hei, voisinko mä saada..."

Ekan kerran jopa rupesin haaveilemaan hotelliyöstä. Ihan yksin. Puhtaat valkeat lakanat, hiljaisuus. Vain minä ja joku hyvä kirja.

Muistelisin lukeneeni jostakin, että 8-9kk kieppeillä vauvan syntymästä äidit ovat väsyneimmillään. Muistan ainakin Tytyn ajalta jotakin saman tapaista. Eihän se tietysti ihme ole, varmasti yöheräilyt rupeavat jo kuormittamaan, jos sellaisia siis on.

Eilen käytiin Ruunen neuvolalääkärissä. Kehottivat edelleen jatkamaan yösyöttöjä jos poika syö. Korvatulehduksen takia pituutta oli tullut puolisentoista senttiä lyhyessä ajassa, mutta paino oli laskenut 100 grammaa. Joten jos vaikka haaveilin että yrittäisin jättää yösyötöt, en raaski. Meidän riippana rimppakinttu, joka paikan höylä ja duracellpupu taitaa kuitenkin tarvita niitä.

Mutta tuota hotelliyötä tai muuta vastaavaa jään pohtimaan. Jos raaskin, taloudellisesti ja Ruunen osalta. Mutta olisi se kyllä aika ihanaa!!

Olo on vähän kuin....

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Kuvia

Mummolla ja papalla leikkimässä.




"Me tytöt" lähdettiin kahdestaan retkelle.



Spiderwomanin löydöt repun kätköistä: vanhat tutit!


Ensimmäinen kunnon lämmin päivä terassilla.



Treella lenkkeilemään lähdössä.


Talon on vallannut pienet sankarit; superman ja spiderman (-woman)!

Sukkahousubändi ja yli-innokas bändäri.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Pääsiäisen "varpusjuhlat"

Pääsiäinen on mennyt itselläni vellovan vatsan, oksentamisen ja varpusparvien puitteissa. Voiko radikaali ruokavalionmuutos saada elimistön näin sekaisin?

Huhtikuun puolessa välissä päätin tiputella loppuja raskauskiloja. Kun muutenkin oma ruokavalio on ollut vain parempaan päin, ei tarvinnut kuin pientä hienosäätöä ja ystävälle raportoidut sapuskoinnit, joka sitten tarpeen vaatiessa kommentoi mitä muutoksia tulisi tehdä.

Sokerit jäi entisestään vähemmälle, kasviksia, vähärasvaisia maitotuotteita, hedelmiä, palkokasveja, lihaa rajoitetusti. Täysjyväleipää silloin tällöin.

Tuolla olenkin saanut omaa oloa paremmaksi ja kilotkin ovat tippuneet kiitettävää vauhtia. Luulin Ruunen jo lopettelevan imetystä, mutta poika päättikin pienen taukoilun jälkeen toisin ja nykyään taas syödään päivisin muutaman kerran ja öisin kolmisen kertaa. Itse imetys ei ole kyllä kilon kiloa tiputtanut itseltäni. Niin kuin ei aiemminkaan. Päinvastoin, tuntuu kuin elimistö pitäisi kynsin ja hampain kiinni kaikesta ravinnosta. Sitten kun imetys loppuu, tilanne on ihan toinen.

Kun aiemmin saatoin pitää puntaria olon mittarina, nykyään kuuntelen enemmän omaa kehoa. On ihana mahtua vanhoihin vaatteisiin, mutta yhtä ihana on huomata se ero, mitä hyvä ruoka ja ei-niin-hyvä-ruoka tekee. Myös  parisen kertaa viikossa kunnon vaunulenkki ja siihen päälle kolmisen kertaa lihaskuntotreeni kotona ovat tulleet jo tutuiksi tavoiksi ja niitä kaipaa jos jää väliin.

Ja nyt tulokset huomaa. Kun viitisen vuotta ja kymmenen kiloa sitten olin laihaläski, olo on nyt parempi ja Teenkin kommentti "sulle on tullu hyvä beba" on kuin hunajaa korville.

Joten kun pääsiäisenä hurruttelimme isovanhemmille patojen ja herkkujen äärelle, taisi vatsani tehdä stopin kun tarjolla olikin kaikkea muuta kuin mitä kotona oli tottunut; Lammasta neljän pihvin verran, kermassa höystettyä perunalaatikkoa, viiniä, porkkanakakkua ja juustokakkua.

Ensin närästi ja yöllä alkoi vellominen ja muiruaminen. Päivä meni maatessa, lounaalla sain alas vähän kasviksia, päivällisellä muutaman lihapullan.

Kotimatka oli oksennuksen pidättämistä, järkyttävien kananmunalta maistuvien ja haisevien röyhtäyksien vastaanottamista ja sisään hengittelyä. Ihan vain sen takia miten pahalta nuo röyhtäykset haisivat ja maistuivat.

Kotona lensi varpusparvet alituiseen vaikka en mitään syönyt ja seuraavana aamuna oksensin. Jälkikäteen ajateltuna vihdoin. Oksensin nimittäin 20 tuntia aiemmin syömät kasvikset kokonaisina ja 15 tuntia aiemmin syömäni lihapullat? Siis mitä ihmettä?! Järkyttävän pahanhajuiset röyhtäilyt loppui siihen ja vaikka kaikesta paastoamisesta huolimatta olo oli sangen vetämätön (onneksi oli loma ja Tee kotona!), rupesi se kuitenkin paranemaan.

Nyt jälkikäteen jäin miettimään, että voiko tuo iso määrä lihaa ja sokeria tehdä tuon?

Joka tapauksessa, lihaa en sisääni ahda vähään aikaan. Enkä kyllä juustokakkuakaan. Pelkkä ajatus saa kylmät väreet kulkemaan pitkin käsiä.

Sellainen pääsiäinen täällä. Onneksi on vielä huominen jäljellä. Toivottavasti olen jo sen verran tolkuissani silloin, että päästään vaikka vähän ulkoilemaan. Tämä päivä kun meni nukkuessa, muun perheen nauttiessa +17 asteista auringossa!

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Savuavat korvat

Jostakin syystä pinna on kuin viulunkieli. Ja varsinkin perheen tahtoikäisen kanssa se vain soi ja soi.

Ruune valvotti koko viime yön. En tiedä montako varttia ehdin nukkua aina pojan huutojen välissä. Tänään sille onneksi syykin selvisi kun rupesin vähän vuotavan nenän, syömättömyyden ja nukkumattomuuden takia epäilemään korvatulehdusta. Sehän se siellä kaiherteli.

Aamulla lähdettiin kaupan kautta puistoon grillaamaan. Tyty odotti ennen parkkipaikkaa potkulaudallaan, Veikka potkupyörällään. Yks kaks mimmi vain lähti menemään. Huusin perään, Veikka huusi. Tyttö vain potkii ja potkii vauhtia, katoaa parkkipaikan jälkeen roskakatoksen taakse jalkakäytävälle.

Juoksin perään, samalla huusin niin että naapuritkin taatusti kuuli. Veikka huusi, yhdessä mentiin roskatoksen taakse, naista ei näy missään. Juostaan risteykseen ja siellähän se tättähäärä viipottaa; jalka potkii alamäkeen vauhtia, kiljun kun syötävä pysähtymään. Ei perhana edes hidasta.

"Odota tässä!" Huudan Veikalle, pistän jarrut rattaisiin päälle ja spurttaan huutaen Tytyn perään. Lopulta saavutan mimmin, joka hymyillen tokaisee; "Minä osasin potkutella hyvin!"

Käämi repeää ihan täysin. Huudan siellä tien laidassa jalkakäytävällä kitarisat vilkkuen "Tajuatko, sä olet vasta kaksi vuotias! Jos sä ajat vahingossa autotielle, sä voit kuolla!" Nappaan tyttöä kädestä ja otan potkulaudan toiseen käteen. Olen niin vihainen pelästyksestä että tekisi mieli karjua suoraa huutoa.

Veikan ja Ruunen luona jatkan, naapuri kävelee ohi, myöhemmin kertoo oman poikansa tehneen ihan samaa samanikäisenä. Lohduttaa, vaikka toisaalta tekisi mieli repiä hiuksia. Omia siis.

Iltapäivästä lähdetään viemään Ruunea päivystykseen. Tee on myöhässä, joten pakkaan koko revohkan autoon.

Ensin huudetaan lippistä. Sitten koko puolituntinen aurinkolaseja. Ihme, mutta Ruune nukahtaa siihen meteliin. Vihdoin.

Lastenklinikan pihassa nappaan Ruunen ja Veikan, hampaat kirskuen pyydän pihalla odottanutta Teetä hakemaan lainattu turvaistuin sillä välin Tytyn kanssa. Koko piha raikaa kun mimmi näyttää mitä mieltä on asiasta.

Kotimatkalla pissattaa. Janottaa. Ruoka on väärää. Turvaistuimen vyön kanssa pitää kikkailla. Kotona vaihdetaan vaatteet, alta paljastuu jo haalenneet "kirahvinraidat", joita on vedetty pitkin kehoa. Onneksi "saksalaisen kovasti kritiikkiä saaneen johtajan"- viikset ovat jo hävinneet.

Sama tyttö, joka saa pakahtumaan ylpeydestä, saa itsessäni esiin vähemmän kauniita puolia. Sama tyttö, joka jaksaa puoli tuntia jankuttaa yhtä ja samaa, toisella hetkellä kertoo rakastavansa "vauvoja, kaikkia naisia ja poikiakin." Tyttö joka nipistelee isoa veljeänsä, osaa taitavasti huijata lautasten viennin kanssa tai saa Veikan raivon partaalle, ei ole kertaakaan korottanut ääntänsä, lyönyt, saati tehnyt mitään ilkeää Ruunea kohtaan. Sama tyttö paijaa nallejaan, "Lääkäri Tytynä" hoitaa äitiä, eikä suostu pukemaan mitään, missä on rimpsua, kukkia tai muuta vähänkin "tyttömäistä".

Muistan, että lapsena törmäyksiä tuli eniten isäni kanssa, ihan siitä syystä, että olimme suht samanlaisia. Ja sitä samaa huomaan nyt suhteessani Tytyyn. Kun Tee pystyy ottamaan maltillisemmin pienen naisen "temppukohtaukset", itselläni savuaa jo korvista.

Ehkä kahdenkeskinen aika auttaisi vähän asiaa. Tai sitten ei. Huomenna kuitenkin kokeillaan, josko pieni hetki tyttöjen kesken vähän lieventäisi tätä savunnousun määrää molempien nupeista.


maanantai 14. huhtikuuta 2014

Rakas, Pikku Pöntiäinen...



 Mimmeli, Murmeli, Jermuermu,
Aapeli, Irmeli, Sipukka, Pierumaakari
 

Kimuli, Jantteri, Rakas, Ukko, 
Höpönöpö, Kerttuli, Pimatsu, Ruuneperi,  


Höpsöpöpsö, Mimmi, 
Muru, Jäbä Leissön, Ukkeli
 

Murunen, Jäbä, 
Pöntiäinen, Rumpali, Keijo
 

Inkeri, Ilmari, Einari, 
Sipuli, Pikku apina, Pimu


Simpanssi, Marakatti, Mimmuli, 
Velmuelmu, Jalmari, 
Kultarakas.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

"Kun kaikki menee päin mäntyä... paista pannukakku!" (Tai puhu.)

Toissa iltana täällä puhdistettiin ilmaa. Parin kuukauden välein se tulee kun huomaa, että nyt olisi taas aika tehdä asialle jotakin ennenkuin ollaan siinä pisteessä, että savu nousee pahasti korvista.

Tässä parisuhteessa ne ärsytystä aiheuttavat asiat ovat vuodesta toiseen samat: siisteys, kotityöt, ajankäyttö ja seksi. Kuinkas muuten.

Onko se sitten tämän ajan aikaansaannos vai mikä, mutta itse riitelyiksi näitä puhdistuksia ei enää oikein voi sanoa. Ei nimittäin jaksa. Sen verran on pakko jaksaa, että suu täytyy avata kun tuntuu siltä, että junnataan samoissa kaavoissa ja ei ole tyytyväinen. Mutta sitten kun täytyy keskustella, ei siinä enää paljon ärripäät lentele tai itkuraivareita vedellä. Enemmän siihen tyyliin, että molemmat söpöttää vuorotellen mikä mättää ja lopuksi molemmat lupaavat petrata.

Kyllä aina onneksi huomaa, että jotakin vähän muuttuu. Jos otetaan neljä askelta eteenpäin ja taakse mennään kolme, on se kuitenkin edistystä.

Joten tuolla suhteella laskemalla meillä pitäisi olla ongelmaton parisuhde jossakin vaiheessa!

Vaikka sanotaan, että äiti-tytär-suhde on vaikea(vaikein), kyllä parisuhdekin kaikesta rakastavuudesta huolimatta voi keikkua siellä listahuipulla. Ihmekkö tuo kun laitetaan kaksi eriluonteista, taustoiltaan erilaista ja mielenkiinnon kohteiltaan erilaista ihmistä asumaan samaan asuntoon, lisääntymään ja elämään yhdessä. Joten mikä ihme se sitten on, mikä saa aina yrittämään ja yrittämään parempaa?

Meillä se taitaa olla samanlaiset arvot ja monessa asiassa pohjimmiltaan sama ajattelutapa. Maalaisjärki, huumori, hyvä seksi. Kaikista verenpainetta nostavista väittelyistä kumpuava kiihko kun tajuaa kuinka hemmetin ärsyttävä toinen voi olla ja samalla niin mahtava. Köyhät puujalkavitsit jolle ei naura kuin kertoja itse. Se, kun olet juuri käymässä nukkumaan ja toinen tulee miettimään työkuvioita ääneen viereesi. Tai muisto siitä keskustelusta autossa lasten kanssa, jossa puhuttiin miksi jotkut vanhemmat asuvat erillään ja oma tokaisut miettiville lapsille "...mutta äiti ja isi on aina yhdessä."

Sillä "aina yhdessä" oli mielessä nelisen vuotta sitten kun kuuntelimme laamannin sanoja. Vaikka avioliitto itsessään ei ole mikään määrite eliniän kestävälle liitolle, nämä silloin lausutut sanat kolahtavat vieläkin:

Avioliitto on tarkoitettu pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin....Teidät on nyt vihitty avioliittoon. Puolisoina olette keskenänne yhdenvertaiset. Osoittakaa avioliitossanne toinen toisillenne rakkautta ja keskinäistä luottamusta sekä toimikaa yhdessä perheen hyväksi.


tiistai 8. huhtikuuta 2014

Meditaatio

Haa, vihdoin eilen pääsin meditaatioon!

Kieltämättä siinä vaiheessa kun pääsin paikan päälle, pienoinen hiljentyminen oli paikallaan.

Tee tuli viime tipassa ja kun lopulta pääsin 45 minuutin päästä keskuksen ovelle, oli ovessa lappu, jossa kerrottiin keskuksen muuttaneen.

Ärripäitä syöttäen soitin Teelle,  joka katsoi kyseisen osoitteen sijainnin netistä. Jalat alle ja spurtin jälkeen olin kyseisellä kadulla. Siinä vaiheessa lensi uudet ärripäät kun talon numero näytti 37 ja olin menossa viitoseen. Hengästyneenä ja naama punaisena ehdin juuri paikalle.

Tällä kertaa oli rakastavan ystävällisyyden meditaatio. Ensimmäisellä kerralla vedin sen läpi, mutta teetauon jälkeen keskityin vain tyhjentämään pääni. Olin niin kaivannut sitä, että sai olla täydellisessä hiljaisuudessa aivan rauhassa ilman ajatuksia (tai sitten pyrkien niistä pois).

Kotona tuo ei onnistu samalla tavalla vaikka olenkin kokeillut. Onko se sitten se "kodin energia", vai takaraivossa oleva ajatus, että joku lapsista voi herätä ja tarvita minua. Tuolla kuitenkin kun koko huoneellinen ihmisiä hiljentyy meditoimaan, on se ihan eri.

Hyvää teki, mutta tänään olen taas saanut hengitellä syvään. Alkavia pms-oireita vai mikä, mutta kahden pikku pyöräilijän ja vaunujen kanssa aamuinen rupeama kauppaan ja neuvolaan metron kautta sai pinnan kiristymään. Eikä lapset tehneet mitään ihmeellistä; kaikki vain oli äidin ärsytyspääkopassa.

Avoimessa kerhossa syvällisen keskustelutuokion jälkeen työntekijän kanssa sai kuitenkin olo vähän paremmaksi. Prisman yksinäisestä kauppareissusta nautin jo koko rahan edestä.




The planet does not need more successful
Linkki

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Kuulumisia kuvien kera

Tälle viikolle oli luvassa kaikkea mukavaa. Mutta kun torstai koitti, olisin halunnut vain heittää hanskat tiskiin ja pujahtaa peitteiden väliin. Tahti on ollut sen verran tiivis menneen viikon ajalta, vaikka 95 prosenttia tapahtumista olikin mielekkäitä.


Viime viikolla minulta poistettiin muutama luomi. Yksi oli sellaisessa paikkaa, että lääkäri kehoitti välttämään sillä kädellä vauvan nosteluja tai kurkotteluja vastakkaiselle puolelle.

Viime lauantaina sitten autoa ajaessani, ajatuksissani käänsin rattia liikaa juuri väärällä kädellä ja kunnon kipupiikki iski haavan tikkauksiin. Alkuviikosta sama tapahtui uudestaan. Keskiviikkona haavaa kuumotti, turvotti, punoitti ja oli kipeä, torstaina puristelin jo mätää.

Sain ajan perjantaille, mutta luultavasti siitä syystä että olin saanut märät pois, tulehdus oli hellittänyt. Ja ehkä asiaa auttoi ne buranat, jotka ystävän vinkistä kiskaisin huiviini.

Pinnaa rupesi nykimään siinä vaiheessa kun käsi oli kaikkein kipein. Arjen yleensä mukava pyöritys rupesi tuntumaan painavalta. Tuli ehkä tiuskaistua muutamia kertoja perheen toisella aikuiselle nuppini savutessa imurinvarren päässä.

Kolmen voimin sammuksiin.

Joka tapauksessa, meillä oli mukavan pienet kaverikemut (vaikka näin jälkikäteen ajatellen yhdeksän alle 4v. oli ihan hyvänkokoinen sakki pienessä sokerihumalassa), jotka päättyivät ulkoiluun sisätilojen käydessä turhan ahtaiksi.


Tuon päivän jälkeen olin puolikuollut. Ehdin jo huokaista mielessäni, että viikonlopun saisi onneksi ottaa rennosti, kunnes tajusin, että sukulaiset tulisivat juhlimaan lauantaina. Ja jokin pimento tuolla aivojen syövereissä on ollut, sillä olin myös tyystin unohtanut, että perjantaina meille oli tulossa sukulaisia yökylään. Onneksi ilmoittivat perjantaiaamuna, enkä ehtinyt asettua off-tilaan lauantaihin saakka.

Kun-joku-ei-mene-mielen-mukaan-huuto.

Lauantaina siis juhlittiin uudestaan, vähän isommalla porukalla, heti sen jälkeen kun pääsimme Teen kanssa käymään salilla kahdestaan. Edellinen kerta taitaa olla Veikan raskausajalta!

Illan aivot narikkaan- projekti.

Tänään olen ottanut vähän hitaammalla tahdilla; Ruunen mentyä ensimmäisille päikkäreille puolen kasin maissa, pistin tyynyn hyvin ja otin pitkät unet. Vajaan tunnin yksinäinen metsälenkki teki myös terää. Sain päätökseen Wallanderin kirjan ja kohta lähden aloittamaan viimeistä "viikon lainaa" (joka on jo kertaalleen uusittu).

Herkkuleivät.
Kummin sylissä.

Tällä viikolla oivalsin, että mikä on yksi suurimmista haasteista omaan mielenrauhaani. Se on nimittäin parisuhde, vaikka niin tökeröltä kuulostaa. Parisuhde siltä osin, että kun kaksi ihmistä on yhdessä, yhteentörmäyksiltä ei voi aina välttyä. Vaikka toista rakastaa, joskus sitä tuntee olevansa toisen kanssa ihan eri planeetoilta kotoisin.



Huomenna menen avoimeen meditaatiotilaisuuteen. Vihdoinkin. Olen psyykannut itseäni jo useamman päivän, että nyt vihdoin saisin itseni liikkeelle keskustaan Teen kotiuduttua töistä. Saa nähdä mitä huominen tuo tullessaan.

Kummitytön kanssa.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Yksitoista asiaa

Joskus aikoinani tämän haasteen tein vanhassa blogissani. Mutta siitä on jo niin kauan, että eiköhän se ole aika tehdä uudestaan!

Haasteen sain Tanialta.



1. Jokaisen haastetun pitään kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Haaste tulee laittaa eteenpäin 11 bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa, kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

 

Asiat minusta


Aloitan päiväni lähes poikkeuksetta kaurapuurolla.


Olen aina pitänyt hiljaisuudesta. Lapsuudenkodissani oli lähes aina kova mekkala, nautin kun sain muuttaa oman asunnon hiljaisuuteen.


Äskeisestä huolimatta luulen, että itselleni sopisi kommuuniasuminen; nautin kun on paljon ihmisiä ympärillä.


Olen oppinut nauttimaan rutiineista. Kun päivä koostuu niistä, jää tilaa ajatuksille.

Olen aamu-uninen.

Olen erittäin onnellinen siitä, että ympärilläni on paljon läheisiä ihmisiä.
 
Haluaisin saada vapaapäivän lukemiselle.
Pureskelen kynsiäni. Tätini lohdutti minua lapsena, etten enää aikuisena tee sitä. Mutta metsään meni!

Haluaisin perehtyä buddhalaisuuteen syvemmin.


Tulppaanit ovat lempikukkiani.


Tällä hetkellä kaikki on hyvin elämässäni, ja toivon, että niin olisi jatkossakin.



Vastaukset kysymyksiin


1. Mikä on villein unelmasi?

Asua jossakin lämpimässä mahdollisimman omavaraisesti.

2. Minkä tyylisistä blogeista inspiroidut?

Tällä hetkellä blogeista, joissa mietitään ja pohditaan omaan itseensä liittyviä asioita. Esim. tämän vuoksi pidän Tanian blogista!

3. Itketkö herkästi ja kuinka usein?

Vaihtelee. Jos olen väsynyt, itku tulee helpommin, muuten en kovin usein nykyään itkeskele.

4. Minkälainen suhde sinulla on liikuntaan?

Haluaisin harrastaa enemmän. Tällä hetkellä teen kotijumppaa, yritän käydä lenkillä ja pitkästä aikaa kävin tänään miehen kanssa salilla yhdessä. Piristävää!

5.  Mikä on elämäsi suurin käännekohta?

Luultavasti "pitäisi" vastata, että lapsen syntymä, mutta kyllä koen, että synnytyksen jälkeinen ahdistuneisuus/masennus oli suurin käännekohta.

6. Mitä mieltä olet lapsista?

Mielenkiintoisia pikkukavereita, joilla on kinkkisiä kysymyksiä, ja joilta saa lähes aina rehellisen mielipiteen.

7. Mikä on noloin vaate/asuste hankintasi kautta aikojen?

Raitaverkkarit.

8. Miten kuvailet omaa tyyliäsi?

Rento, mukava, yksinkertainen, selkeä.

9. Minne haluaisit matkustaa?

Isolle valliriutalle.

10. Ketä ihmistä ihailet?

Dalai Lamaa.

11. Mikä on paras neuvo jonka antaisit?

Tavoitelkaa mielenrauhaa.


Kysymykset haastetuille


Millainen ihminen on tärkein läheisesi?
Miksi vastasit tähän haasteeseen?
Minkä taidon osaat hyvin?
Mitä tekisit vapaapäivänä, joka olisi vain sinun tarpeitasi varten?
Kenen kanssa viettäisit kuukauden kahdestaan erämaassa?
Milloin olet parhaimmillasi?
Kenet haluaisit tavata?
Lempiruokasi?
Millainen elämä on hyvä?
Haluaisitko elää ikuisesti?
Suosikkikirjasi?

Haasteen annan Pihille naiselle, LumeNellelle, Mama Deelle, Elisalle ja ihan jokaiselle lukijalle, joka omistaa blogin eikä ole tätä vielä tehnyt!