torstai 27. helmikuuta 2014

Rennosti kehosta huolehtien

Lapsuudenkodissa maalla asuessa liikkuminen oli normaalia lasten touhuamista. Patistettiin pihalle aamupäiväksi, osallistuttiin keväisin pellolla kivien keruuseen, perattiin kasvimaita, pinottiin puita, käytiin mustikka- ja sienimetsässä, pyöräiltiin viiden kilometrin kauppamatka, talvisin hiihdeltiin ja tehtiin metsäretkiä. Rakenneltiin majoja puihin, soudeltiin järvellä, kiipeiltiin, temuttiin navetan vintin heinäkasoissa ja syksyisin kerättiin perunoita pellolta ja tehtiin heinäpaaleista linnoja ennen vintille ajoa.

Teini- iässä kaikki lapsille normaali leikkiminen jäi vähemmälle. Pakolliset osallistumiset kivien keruuseen sun muihin tuli hoidettua, mutta suurimman osan ajasta tuli vietettyä omassa huoneessa kirjoitellen novelleja tai kavereiden kanssa ollessa.

Muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle 16- vuotiaana. Omat urheilemiset rupesi painottumaan sinne kavereiden kanssa kaupungilla pyörimiseen ja ensimmäinen oikea seurustelusuhde vei oman aikansa.

Toisen seurustelusuhteen aikana 18- vuotiaana lihoin aika rutkasti. Ainakin silloin omasta mielestäni. Ja kun suhde rupesi tulemaan tiensä päähän, tuli kova tarve panostaa itseensä ja omaan ulkonäköön.

Vaikka silloin suurin tarve liikkumiselle johtui tyytymättömyydestä omaan ulkonäköön, antoi se kimmokkeen mielekkäälle liikkumiselle. Kuntosalilla kulutettiin aikaa tunti jos toinenkin. Kilot tippui ja olo oli parempi. Se oma liikuntamuoto oli löytynyt.

Nykyään en vieläkään nauti hikiliikunnasta. Olen miettinyt miksi ja epäilen kaiken johtuvan lapsuus- ja nuoruusajan rasitusastmasta. Kun tuntuu, että keuhkot palavat, kiristää, ahdistaa ja henki ei kulje, jää se kummittelemaan mielen alitajuntaan.

Kun aiemmin salilla tuli käytyä kuusikin kertaa viikossa ja parhaimmillaan kulutettua yli kaksi tuntia aikaa kerralla, nykyään teen samoja asioita kotona. Sanotaan, että laatu on ohittanut määrän, sillä vaikka aikaa salilla tuli kulutettuakin, taisi se välillä vain olla ajan tappamista.

Veikan syntymän jälkeen olen yrittänyt aloittaa säännöllisen treenin, mutta aina se tyssää. Olen sen verran mukavuudenhaluinen ja laiskanpuoleinen, että kovin kauas en liikkumaan halua lähteä. Ja autolla liikkumaan meneminen tuntuu vain sangen hassulta ajatukselta.

Typerintä on tainnut olla se, että Tee osti minulle parisen vuotta sitten vuoden salijäsenyyden. Tuohon vajaan puolen kilsan päähän. Taisin käydä kymmenisen kertaa alkuvuodesta. Ja loppuajan päässä  kaihersi ajatus siitä, että "pitäisi mennä kun se on maksettukin". Kannustusta parhaimmillaan. Not.

Nyt otin kuukauden salikortin, mutta kuinkas kävikään? Tuli räkätauti, jälkitaudit ja antibiootit. Kaksi viikkoa meni siinä. Kaksi kertaa kävin.

Mutta: se hyvä puoli tästä kerrasta oli, että tajusin, että oikeasti pystyn kaikkeen siihen samaan kotona ja salilla käynti on tässä elämäntilanteessa vain turhaa ja stressaavaa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, kauanko jotakin teet, vaan siitä, miten sen teet.

Puolitoista vuotta sitten kävin eräällä hierojalla (hienompaa nimeä en nyt muista), joka antoi todella hyvät vinkit lihasharjoitteluun. Ja ensimmäistä kertaa kuulin, että omaavilleni yliliikkuville nivelille saliharjoittelu ei ole paras mahdollinen (kuinkahan monta kertaa olenkaan saanut selän rikki siellä), joten olin erittäin iloinen staattisista liikkeistä, joita hän neuvoi minulle.

Nykyään olen kasvattanut repertuaaria. Kehoni on tottunut siihen, että se pääsee käyttämään lihaksiaan ja ehkä jopa enemmän pää kaipaa sitä. Kolme tai neljä kertaa viikossa vajaa puoli tuntia ei ole paljon ajassa, mutta oman kunnon, jaksaminen ja olon kannalta huikea ero siihen ettei tekisi mitään. Ja kieltämättä iloa ja inspiraatiota saa myös niistä peilistä näkyvistä muutoksista, vaikka se ei olekaan pääpointti.

Ja kaikista parasta on se, että enää ei tarvitse ajatella, että "pitäisi mennä urheilemaan", eikä sitä kautta tunne huonoa omaatuntoa asiasta. Kun ottaa nurkasta jumppapallon, kahvakuulan ja heittäytyy lankkuasentoon vauvan nukkuessa, puolen tunnin päästä olo on mitä mainioin. Eikä kukaan huutele päässä käyttämättä jätetystä salikortista.

Rentouttavaa päivää!

Jumppatuokio touhujen lomassa.

Hei te vauvakuiskaajat: miksi puuro lusikoidaan päähän?
Kysyy: Puuroista vauvan tukkaa alati pesevä äiti

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Terve mieli tervessä ruumiissa

Huomaan, että itselläni muutokset käyvät hitaan prosessin kautta. Kaava menee suurinpiirtein näin:

"Haluaisin haluta toimia/elää noin."
"Haluan toimia/elää noin."
"Rupean toimimaan/elämään noin."

Ja lopulta kaikki menee omalla painollaan siihen suuntaan mihin toivon.

Jos joku olisi sanonut kymmenen vuotta sitten, että "nyt lopetat pikaruokaloissa käymisen, jätät jätskin syönnin vähemmälle, lisäät kasviksia ja rupeat karsimaan lisäaineita", ei noista mikään olisi onnistunut.

Niinpä pikku hiljaa on herännyt uusia ajatuksia siitä, miten voi syödä terveellisemmin ja tätä kautta voida paremmin. Ja kun muutos on tapahtunut pikku hiljaa, kaikki on tapahtunut kuin omalla painollaan ja luonnostaan.

Suurimmat muutokset omiin ruokailutottumuksiin on tullut sen jälkeen kun lapset ovat syntyneet. Ruokarytmit ja se, mitä lapselle voi tarjota. Vääjäämättä on joutunut miettimään, että millaiset lähtökohdat haluan antaa lapsilleni ravitsemuksen kautta heti elämän alussa.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että syön hyvin. Yksinkertaisemmin. Ja sitä kautta voin paremmin. Energiaa riittää enemmän kuin vaikkapa opiskeluaikoina, vaikka silloin sai mm. sairastaa rauhassa, "levota" kun "levottaa" ja yölliset valvomisetkin rajoittuivat yleensä niihin viikonlopun baareiluihin.

Kasviksia menee paljon, punainen liha vaihtuu yhä useammin kalaan, palkokasveihin tai johonkin muuhun, hedelmiä kuluu kilokaupalla, sokeri ja keinotekoiset makeutusaineet ovat jääneet vähemmälle, samoin kuin kovat rasvat, lisäainepitoiset ruoat, viikon paastoamiset ja viikonlopun järjettömät herkkumättämiset.

Ja ehkä yksi ilahduttavimmista asioista on se, että lapsetkin tykkää. Veikka on äitinsä tavoin hedelmien suurkuluttaja, Tyty popsii salaattia kaksin käsin ja ruokaa laittaessa huitaisee naamaansa ison paprikan.

Ja "kohtuus" on sana, joka pätee erittäin hyvin. Jos tekee mieli kebabia, syödään kebabia. Jäätelöä iltapalaksi? Miksipäs ei! Sillä terveellisellä arkiruoalla näyttää olevan sellainen vaikutus, että mitä ravintorikkaammin syö, sitä vähemmän tekee mieli vähemmän terveellistä ruokaa. Joten kun niitä tekee mieli, antaa mennä vain! Seuraavaksi sitä kuitenkin jo haikailee takaisin tuttujen ruokien pariin.

Oma syöminen on aina ollut vähän monimutkaista ja suhde ruokaan vinksallaan. Ala-asteen laihdusten, teini-iän paastoilun ja vanhemman nuoruusiän satunnaisten "bulimiakausien" jälkeen on varsin mukava todeta, että nyt ollaan siellä mihin ollaan pitkään toivottu pääsevän.









Silmän ruokaa.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Kevätmasennus (seasonal affective disorder)

Parin päivän aikana on tullut sellaisia tuttuja vähemmän ihania kevään merkkejä k-raudan vierailujen lisäksi. Nimittäin vanha tuttu kevätmasennus (täältä ja täältä vähän tietoa).

Onneksi on tuo vuosi sitten aloitettu mielialalääke käytössä, mutta silti huomaan, että lääkkeestä huolimatta samoja oloja tulee kuin muinakin keväinä. Onneksi kuitenkin lievempänä.

Ajattelin, että olo johtuu vain siitä, että sairastettiin niin paljon ja joutui kököttämään sisällä. Vauva valvottaa, mikä lisää väsymystä. Silti olo on ollut välillä todella vetämätön, tunnistaa niitä samoja "tyhjiä" tunteita kun mikään ei tunnu miltään, päässä käy ajatuksen välähdyksiä "mikä järki tässä kaikessa on?", "ihminen on kuitenkin ihan yksin", "ei ole mitään toivoa", olo on surullinen ja itkettää ilman näkyvää syytä.

Eilen oli tarkoitus lähteä ystävän kanssa illalla syömään ja ulos. Sekin jo laittoi itkettämään, että en vain jaksanut. Oli pakko perua. Olisi tehnyt niin hyvää päästä vähän tuulettamaan päätänsä ja vaihtamaan kunnolla kuulumisia. Totuus kuitenkin oli, että jouduin toisella ystävällä ottamaan iltapäivällä tunnin tirsat (kiitos hänelle kun katsoi lapsia sillä aikaa) kun silmät eivät meinanneet autoa ajaessa kestää auki. Olo oli todella voimaton, joten ulos lähteminen rupesi tuntumaan varsin absurdilta ajatukselta.

Muutenkin on vähän sellainen olo, ettei ole "omissa nahoissa." Käpertyy herkemmin sisäänpäin, ei oikein osaa nauttia elämästä, pinnaa saa venyttää, keskittyminen on vähän hakusessa ja iltaisin ei uni meinaa tulla. Saati että jaksaisi liikkua tai urheilla.

Onneksi tiedän, että tämä on vain väliaikaista. Oikeasti rakastan kevättä ja kesää. Kevät-talvi on aina vain vähän hankalaa aikaa minulle. Ja sen kun tietää, osaa siihen suhtautua vähän kevyemmin. Se kestää aikansa, mutta ei ikuisesti.

Maanantaina aion lähteä kokeilemaan uutta meditaatiomuotoa. Sen ajattelu piristää ja antaa pienen hengähdystauon.


keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Kevättä ilmassa

Maanantaina kampesin lääkäriin. Niin kuin vähän epäilinkin, saaliina poskiontelo-keuhkoputkentulehdus ja luultavasti myös korvatulehdus (lääkäri ei sitä enää katsonut kun nuo kaksi edellistä jo löytyi ja abta rupesi kirjoittamaan), ainakin olosta päätellen.

Olikin ihan hyvä, että isommat olivat mummilla, sillä maanantaina en jaksanut muuta kuin maata ja kasilta rojahtaa yöunille.

Ruune verottaa öitä aika tavalla. Luulin tiheän imun kaudeksi, mutta yösyömiset jatkuu ja jatkuu vain. Ei riitä parin tunnin pöperöinti, välillä vedellään tiheämminkin. Ja aamuöisin sitten tillitän kohti kattoa ja suunnittelen erilaisia projekteja.

Joten kun Tee on ollut meillä se kahvin suurkuluttaja, nykyään kiskaisen kevyesti puoli pannullista sumppia naamaan heti aamun avaukseksi. Sillä saadaan päivä käyntiin.

Projekteista puheenollen: selvä kevään merkki on se, kun saabin nokka kääntyy kohti K-rautaa. Eilen käytiinkin lasten kanssa hakemassa uudet maalit keittiön seinään ja makuuhuoneeseen. Löytyi juuri sellainen väri keittiöön mistä olen haaveillut ja Tyty sai valita makkarin väristystä. Joten täällä on pienoiset maalausoperaatiot menossa.

Tuntuu, että inspiraatiota "tehdä jotakin" on kamalasti, mutta en tiedä mihin sen suuntaisin. Tekisi mieli kirjoittaa, mutta mistä? Kaiken maailman näpertelykin syyhyttäisi, mutta mikä näpertely?

Tykkään kaikesta sellaisesta, missä näkyy oman käden jälki: huonekalujen kokoaminen, maalaaminen, kaappien järjestely, ompeleminen. Ja kun tajusin arkimeditaation tärkeyden, on kaikki pieni puuhastelu vain korostunut. Miten rentouttavaa ja aivoja tyhentävää voikaan olla pyykkien viikkaaminen tai vihannesten pillkominen? Kun oikein keskittyy vain yhteen asiaa kerrallaan, tekee se arjessa elämisen paljon syvemmäksi.





sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Mä tunnen sut jostakin...hei, sä oot mun parisuhde!

Viime kuukausina olen miettinyt paljon sitä, miten parisuhde jää helposti sivuun tällaisessa elämäntilanteessa. Ja tänään kun oli hyvin aikaa Teellekin, tajusi, miten sivuun se jääkään.

Veikka ja Tyty lähtivät eilen mummilaan. Oikeastaan Veikka vain oli lähdössä, mutta kun Tyty ilmoitti lähtevänsä myös, oli soitettava mummille ja kysyttävä sopisiko tällainen järjestely. Ja sopihan se.

Eilis-ilta meni ihan koomaillessa, mutta tänään on ollut virtaa muuhunkin. Kuten esimerkiksi riitelyyn.

Miten hankalaa tuo riitely voikaan olla lasten aikana? Kun en vielä millään tavoin usko, että parisuhde voi paremmin riitoja vältellessä, on välillä todella haastavaa saada sanotuksi mitä ajattelee. Yleensä kun lasten kuullen ei viitsi ja heidän nukkuessaan ei jaksa.

Tänään saatiinkin sitten hyvin virkistävä sanasota aikaiseksi. Aiheesta, missä yleensä itse olen joustanut, en nyt tyytynytkään osaani. Ja kun kaksi metristä ei ollut vieressä tönöttämässä, ei tarvinnut suodattaa yhdeksääkymmentä prosenttia sanoistansa.

Loppujen lopuksi pääsimme yhteisymmärrykseen todettuamme, että ajattelemme asioista eri tavalla. Molemmat joustivat hiukan, joten tällä hetkellä kihisen sisimmässäni innostuksesta ja olen ylpeä hiukan kehittyneistä väittelytaidoistani.

Loppupäivä meni viljellen huonoa huumoria, lounastaen sushipuffetissa, kahvitellen ravintolapäivän kunniaksi pystytetyssä Casta Maltassa, siivotessa ja ihaillen meidän nuorimmaista. Ja tietysti nauttien korvia kohisevasta hiljaisuudesta mikä kotona vallitsi.

Ja mikä parasta: Tällaisten päivien jälkeen on mukava huomata, että kyllä sitä kipinää on. Se on hiukan hautautuneena sinne sotkuisten lounaspöytien, kaatuneitten pissapottien ja toisiansa nipistelevien lasten alla, mutta tarpeen vaatiessa nousee varsin nopeasti taas esille. Kun sen saman kipinän saisi pidettyä kaiken arjen hulinan keskelläkin!







lauantai 15. helmikuuta 2014

Haaste itselleni: Tädit saunan lauteilla

Mikset vain istu alas ja ole hiljaa?

-Dainin Katagiri Roshi-


Näin olisi tänään tehnyt mieli sanoa lenkkisaunan tädeille.

Välillä mietin, että olenko maskokisti kun ahtaudun sinne kailottavien ja rasististen naisten sekaan, mutta löyly se vain vetää puoleensa. Ja käänsin ajatuksen positiiviseksi ajattelemalla, että voin ottaa tämän lauantaisen saunailun haasteena omalle kehittämiselle.

Tädit tuntuvat junnaavan paikallaan: Mitä se naapurin turkkilainen nyt teki, miten monta eri kansalaisuutta asui edellisessä asunnossa naapurissa, mikä somaleissa mättää. Sitä samaa tekstiä, mitä olen kuunnellut koko sen ajan kun täällä ollaan asuttu.

Tänään tuli lauteilla sellainen olo, että olisikohan tätien syytä mennä elämässä eteenpäin. Ei voi olla mukavaa viikosta toiseen lauteilla pyöritellä samoja negatiivisiä asioita, haukkuen tuntemattomia ja kuvitella tietävänsä jotakin heidän elämästään.

Tuolla lauteilla istuminen arvostelevien kommenttien lennellessä ympärillä on kuin sanallisella myrkkytantereella. Yritetään välillä peittää solvaavat sanat keinotekoisen hienotunteisuuden alle.

Kampesin alalauteille osallistumatta keskusteluun. Se on nimittäin ihan turhaa. Oma vastalauseeni on vain kuin pissa meressä. Sitä on kokeiltu, mutta tätien korvat tuntuvat siinä kohden olevan täynnä puuroa.

Vanha kukko oppii, mutta vanhat tädit ei. Rumasti sanottuna.

Siihen sitten yksi keskustelijoista lysähti viereeni ja aloitti mantransa eräiden maahanmuuttajien käytöksestä. Puoliakaan en edes jaksanut kuunnella, sillä mietin vain, kuinka osoittaa olevani eri mieltä ilman turhaksi havaittuja sanoja.

Kun täti lopetti nauraen "hauskoille" sutkautuksilleen ja odottaen osallistuvani tähän (muka) hyväntahtoiseen hykertelyyn, katsoin häntä vain rauhallisesti ja olin hiljaa.

Täti tuntui häkeltyvän täysin hiljaisuudestani. Suu meni suppuun, mutta avautui pian aloittaen ylistyslaulun niille muutamille mukaville ulkomaalaisille, joihin hän on törmännyt elämänsä aikana.


Puhuminen on tärkeää. Samoin kuuntelemisen taito on erityisen tärkeää. Mutta kaikkein tärkeintä on mielestäni osata olla hiljaa. Kun ei tarvitse täyttää hiljaisia hetkiä tyhjillä lauseilla, voi kuulla omat ajatuksensa ja ehtii harkita mitä puhuu.

Viime päivinä olen löytänyt itseni marisemasta turhasta. Joten nyt on syytä taas muistuttaa mieleen se, että hiljaisuus on hyväksi. Ainakin itselleni.

 

Muista, että hiljaisuus on joskus paras vastaus.

-Dalai Lama-




torstai 13. helmikuuta 2014

Tyttöni mun

Siis minullahan on ollut tuollainen pieni tyttö kaksi ja puoli vuotta. Siinä se on mennyt huidellut veljensä vanavedessä. Varsin temperamenttinen, sisukas, järjestelystä pitävä ja sydän kultaa täynnä (varsinkin pikkuveljeä kohtaan).

Näen tytössäni paljon itseäni lapsena. Niin hyvässä kuin huonossa. Omapäinen, mutta saattaa reippauden alle piilottaa epävarmuuden ja pahan olon.

Tänään oli aika raskas päivä. Puolitoista viikkoa sisällä muutamia pieniä poikkeuksia lukuunottamatta rupesi olemaan kaikille liikaa. Itse olin väsynyt ja vielä osittain taudin runtelema. Ja tietysti se heijastui sitten lapsiin. Pinna ei ollut paras mahdollinen.

Samoihin aikoihin kun Tee tuli kotiin töistä, lapsilla oli järkyttävä riita taas aiheesta X. Lopulta molemmat tekivät omia palapelejään eri huoneissa, mutta näin selkä kyyryssä istuvalla Tytyllä oleva jokin huonosti.

Kysyin ja tyttö purskahti kädet vapisten itkemään. Kertoi sitten mikä painoi. Yhdessä tehtiin palapeli loppuun.

Lähdin saunaan. Ovea kiinni laittaessani kuulin mimmin sanat "haluaisin äitin kanssa saunaan!" Rappukäytävässä käännyin takaisin ja otin Tytyn mukaan.

Saunassa istuttiin ja juteltiin siinä lomassa. Mimmi kanteli vettä sankoon ja pois.

Siinä hänen hyöriessä ajattelin, että tytön kasvattaminen on minulle ainakin ihan erilaista kuin pojan. Vaikeampaa. Tyttöä peilaa oman lapsuutensa kautta. Itse saatan helposti syyllistyä siihen, että luulen Tytyn pärjäävän helposti, vaikka asia ei aina ole niin. Kun itsekin on pärjännyt (vaikkei ihan helpoimmalla tavalla) niin tyhmästi saattaa ajatella, että kyllähän se tyttökin pärjää!

Muistan ainakin omasta lapsuudesta sen, kun oli todella paha mieli, mutta sitä ei halunnut näyttää. Kätki sen reippailun alle kun ei osannut ottaa muilta lohdutusta vastaan.

Ja siinä lauteilla tajusin, että haluan niin paljon, että minulle ja Tytylle syntyisi hyvä äiti-tytärsuhde, joka veisi läpi elämän. Mutta samalla pelkään, että toistan omaa äitiäni omassa lapsuudessani. Sillä vasta viimeiset pari vuotta olen voinut sanoa, että äitini kanssa välit ovat hyvät, eivät monimutkaiset.

Luulen, että sen reippauden alle Tyty on myös saattanut kätkeä omaa oloaan siitä, että pikkuveikka on tullut ja ottanut ison palan vanhempien huomiosta.

Kotona iltapalalla juteltiin vielä Tytyn kanssa ja tajusin, että "me tytöt" on isompi juttu hänelle kuin aina muistankaan. "Me tytöt käytiin saunassa" ja muina eri versioina toistettuna. "Me ollaan naisia!" lause sai ison hymyn huulilleni.

Joten illalla kun Tyty kysyi saisiko tulla minun ja Ruunen kanssa nukkumaan samaan sänkyyn, suostuin.

Joten siinä kolmistaan tossattiin kylki kyljessä mietin, että minun täytyy käyttää hyödyksi sitä, että Tyty on aika samanlainen kuin minä pienenä. Täytyy yrittää nähdä sen reippauden taakse joka kerta kun tuntuu ettei se ole aitoa ja yrittää kaivaa esiin syy reippaan esittämiselle. Ettei aina tarvitse olla reipas, vaan joskus voi olla heikkokin.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Ihan sairasta sakkia

"Vaari."
Huvit ne on sairaillakin.

Päätin olla romanttinen ja ostaa Teelle kauppareissulta omenan. Miestä kiinnosti ensimmäiseksi, että maksoiko yksi tällainen yhtä paljon kuin koko pussi. Romanttisuus rock!

Isän ja pojan lukuhetki ennen nukkumaanmenoa.
Eilen iltasella soittelin Terveysneuvontaan (vaikka olen sen kymmenen kertaa sanonut, ettei siitä ole mitään hyötyä..). Ruune oli vähän vaisu, syömiset menneet todella huonosti (tissilakko vain kiihtyi eikä mikään muukaan uponnut), pissaa tullut harvakseltaan. Yski pirusti, mutta suht virkeä oli. Jäin vain miettimään, että miten kauan noin pienellä voi katsoa tuollaista niukkaa syömistä ja erittämistä. Olin kahden vaiheilla lähteäkö näytille vai ei.

"Vauvoilla nyt voi olla tuollaisia kausia ettei ne syö."
"Tää kyllä liittyy tähän pahaan flunssaan, ainakin pahentunut sen jälkeen."
"No tarjoatte vain rintaa sitten useammin!"

Tuli sellainen oli, että taisi olla turha soitto tämäkin. Oltiin hörpytetty, pullosta, tissistä, ruiskulla, rintamaitoa pullosta ja hörpyttämällä, korviketta pullosta ja hörpyttämällä, vettä kokeiltu ja jopa mehua. Ei niin ei.

Teekin taisi pitää minua vähän hysteerisena (ei varmaan hommaa auttanut yhtään se, että olin aiemmin illalla "tuijotellut seinään." Varsin rentouttava 10 minuuttinen minulle, varsin edulliset huvit Teelle ("maksoit sitten 45 euroa tuosta!")) kun epäilin korvatulehdusta ja ettei kaikki nyt ollut kunnossa.

Yhteentoista mennessä olin ravannut makkarissa alvariinsa kuuntelemassa pojan rajua yskimistä ja kummaa valittavaa hengitystä. Kun nukkumaan mennessä mittasin 38,9 kuumetta lääkkeestä huolimatta, päätin kuitenkin lähteä lastenpäivystykseen.

Kahdelta yöllä kotiuduttiin antibioottien kanssa. Korvatulehdus ja epäily rs- viruksesta. Hengitys sujui onneksi sairaalassa sen verran hyvin, että katsoivat ettei ollut aihetta osastohoitoon, vaan pärjätään kotona.

Kolmen aikaan jouduin lainaamaan kotona Veikalta astmalääkettä itselleni. Nuoruusiällä tuo oli pahimmillaan, mutta en muista kuin muutamia kertoja kun piipulle olisi ollut tarvetta sen jälkeen. Nyt henkeä ahdisti niin pirusti ja tuntui että keuhkoputket rypistyivät kokoon.

Aamuyö nukuttiin miten nukuttiin. Tee päätti onneksi tehdä aamupäivän etänä työtä. Ruune laitettiin 20 minuutin valvomisen jälkeen parvekkeelle kosteaan ilmaan unille ja siellä poika tossasikin aina neljään saakka, parin tunnin välein syöden ja kerran lääkettä saaden. Itse otin troppia naamaan ja painuin unille Teen jäädessä keittiöön tekemään töitä ja toimimaan lapsenvahtina. Heräsin vasta kun mies tuli herättämään. Ruunelle maistui ruoka ja rintalakkoilut oli selvästi ohi.

Tee lähti töihin. Isommat nahisteli keskenään ja päätin roijata molemmat omalle pihalle parveke-etäisyyden päähän pieneksi toviksi.

Ehdittiin hetki tehdä lumiukkoa kun itselläni henki pihisi ja tuntui kuin keuhkot olisivat jäässä. Veikka aloitti tutun yskimisen ja köhinän. Hain piipun sisältä, otettiin molemmat lääkettä ja olo parani kummasti. Lapset jaksoivat laskea liukumäkeä ja möyrytä lumessa. Itse juttelin naapurin miehen kanssa, joka sauhutteli tupakalla omalla parvekkeellaan. Tauti oli sinnekin rantautunut.

Puoli tuntia ja sisälle. Selvästi huomaa, miten tauti on verottanut varsinkin Veikkaa. Muutenkin hoikapuoleinen poika on luuta ja nahkaa, kalpea, eikä tuon enempää jaksanut pihalla olla. Tämän viikon kerhot vielä perutaan, ehkä tauti on sitten lopultakin voitettu.

Enpä muista tällaisia sairasteluja olleen aiemmin tässä talossa. Keuhkokuumeen ja keuhkoputkentulehduksia olen aiemmin sairastanut, tämä on kyllä samaa luokkaa.

Ehkä ensi viikolla alkaisi jo "normiarki". Saisi sairastelut nyt riittää. Mieluiten koko vuodeksi, kiitos.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Nostalgisia tarjottavia


Katselin vanhoja valokuvia ja kermakakkuja. Sellaiset meillä ainakin oli lapsena synttäreillä. Äiti aina kysyi ennen kemuja, että haluaako kermakakun vai kinuskikakun, tehdäänkö suklaapohja vai tavallinen. Vadelmaa, banaania vaiko mansikkaa väliin. Ja päälle tietysti purkkihedelmiä tai karkkeja.


Siinä oli se, mitkä annettiin vaihtoehdoiksi. Ja se riitti.

Viime vuonna Veikalla oli robottikakku, Tytyllä dinosaurus. Vaikka dinosauruskakun väsääminen olikin kivaa (Ja hiukan stressaavaa aluksi. Robotin ulkoistin kondiittorikaverille ihan suorilta), tuli vähän sellainen tunne, että onkohan tuo liian hifistelyä? Tämä ikäiselle lapselle kun kelpaisi varmasti yksinkertaisempikin.

Kun osaa leipoa ja nauttii siitä kovasti, saavat herkut veden kielelle jo ilman maistamista. Ne kondiittorikaverin luomukset ovat olleet huikeita. Joskin herää ajatus, että ne ovat niin hienoja, ettei niitä raaski syödä!


Mutta nyt tuli sellainen tunne, että mitä jos yksinkertaistaisi näinkin yksinkertaisen asian. Joten kysyinkin Veikalta, että haluaisiko hän synttäreille kermakakun karkeilla. Ja sopihan se.

(Haluatko. Kerma. Karkki.
Menee varmaan monen lapsen suosikkilauseisiin.)


Ja samalla innostuin ajatuksesta, että keräisi muistiin sellaisia nostalgisia tarjoiluehdotuksia, joita itse muistaa lapsuudesta. Kuten marie- keksit. Tai kettu- karkit.  Tai Popcornit. Tarjoaisi niitä synttärivieraille jaffan ja omenalimonaadin kera.

Joten vinkkejä kaivataan! Mitä juhlatarjottavia muistat omasta lapsuudesta?



sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Zen- meditaatio

Tänään oli johdanto zen- meditaatioon Zen centerissä.

Täällä ollaan sairasteltu urakalla, en muista milloin viimeeksi tällainen flunssa olisi ollut. Itsellä tosin varsin lievänä. Joten olin enemmän kuin onnellinen kun pääsin sairastuvasta  ulos koko iltapäiväksi, tiedossa oli nimittäin neljä tuntia johdatusta aiheeseen harjoitukset mukaan lukien.

Tuli paljon oivaltamista sen suhteen, että olen aika oikealla tiellä. Tuolla puhuttiin mm. juuri siitä "arjenmediaatiosta" (en muista oliko se tuo sana millä asiaa kuvattiin), joka tarkoittaa sitä, että keskittyy siihen mitä tekee ja on läsnä. Juuri se pyykkien viikkaaminen tai ruoanlaitto voi ajaa saman asian kun oikeasti keskittyy hommaansa.

Itse "istuminen" tapahtui niin, että istuimme naama kohti seinää, pienellä tyynyllä. Asennot käytiin alussa läpi ja kun istuminen alkoi, ei sen jälkeen saanut liikahtaa. Aluksi oli 10 minuuttia ja lopussa 2x15 minuuttia, välissä viiden minuutin kävelymeditaatio. Toisella kerralla en meinannut päästä ylös, toinen jalka oli nimittäin täysin puuduksissa. Joten hyvä asento on todellakin tärkeä.

Tapahtumasta voi lukea enemmän centerin sivuilta.

Itselle tuo oli täydelliseen "tyhjyyteen" pääseminen: kun päässä ei liiku yhtään ajatusta, olet vain täysin siinä hetkessä.

Puhuttiin siitä, että meditaation avulla voi päästä sellaiseen olotilaan, että vaikka elämässä tulee ylä- ja alamäkiä, ei ne hetkauta samalla tavalla kuin aiemmin. Tämän olen ainakin itse huomannut.

Zazenia HZC:ssä
Kuva täältä

perjantai 7. helmikuuta 2014

Asenteenmuutoksella

Aamulla olin tuhottoman väsynyt. Yö oli jälleen sangen repaleinen Veikan ja Tytyn vuoksi, Ruune onneksi nukkui suht hyvin, vaikka aamulla selvästi oli vähän kuuma ja yski.

Otin tavoitteeksi, että löysään, löysään ja löysään. Kaksi edellistä päivää oli vienyt rutosti energiaa. Sanoinkin Teelle ennen kuin mies lähti töihin, että en sitten tee yhtään kotitöitä tänään, vain pakollisen. Päässäni mietin, että leikin vain lasten kanssa, lounaaksi leipää ja jädeä, luetaan paljon ja katsotaan piirrettyjä.

Ja tosiaan, vaikka päivä ei ollut sen iisimpi, niin asenne ratkaisi. Lapsilla oli hauskaa kun saivat käteensä nastakokoelman, niitä sitten pistelivät sohvan reunan täyteen. Tehtiin helmistä koruja, piirrettiin, askarreltiin jokaiselle "oma" pikkuteltta kartongista, luettiin, höpsöteltiin, otettiin päikkärit ja lounaaksi syötiin leipää ja jäätelöä. Ja tuli kotityötkin tehtyä, mutta jotenkin kummasti siinä sivussa, jossakin välissä.

Ruune nukkui varsin huonosti nenätipoista huolimatta ja sohvalla puolikuntoinen Veikka juoksutti menkä ehti. Illalla kun Tee kotiutui, lähdettiin jo paremmassa kunnossa olevan Tytyn kanssa vähän autoilemaan ja haettiin illaksi herkkuja.

Oli tosiaan sellainen päivä, että "mistä aita on matalin."



Tykkään tällä hetkellä siitä, että Veikka on kohta jo neljä ja Tyty kesällä kolme. Heidän kanssaan kun saa nykyään touhuta niin paljon sellaista, mistä itsekin innostuu. Tuo nastoilla sohvan koristelu ei ehkä kuulu siihen kategoriaan, mutta moni muu juttu kyllä.

Olen aina ajatellut, että haluan kasvattaa lapset niin, että sääntöjä on mahdollisimman vähän, mutta niistä vähistä pidetään kiinni. Tähän kuuluu kaikki sellaiset asiat, mitkä voi satuttaa itse lasta tai muita tai aiheuttaa vahinkoa. Kohteliaat käytöstavat ja muiden huomioiminen (yleensä sen siskon/veljen). Muuten yritänkin olla puuttumatta ja estelemästä mahdollisimman paljon muksujen tekemisiä. Ja nyt varsinkin olen kiinnittänyt asiaan enemmän huomiota. Mutta koska itsellä on pääpiirteittäin hyvä fiilis, jaksaa pysähtyä miettimään ennen kiellon kajauttamista ilmoille, että miksi tämäkin asia pitäisi kieltää. Ja yleensä ei pidäkään kun tarkemmin miettii.


Ostin kirpparilta spiderman puvun, johon Tyty ihastui ikihyväksi. Muuta ei sitten ole pitänytkään (Blogger taas jostakin syystä sotkee kuvat...)

Janna Rantalalla oli haastattelu uudessa Meidän perhe- lehdessä. Siinä oli häneltä ihan ajattelemisen aiheiset vinkit.

Luovu kasvatusperiaatteista:

1. Joiden johtamisesta hyvään pitkän ajan kuluessa ei voi olla varma.
2. Joita pidät yllä näyttääksesi toisille. Päteminen lapsen käytöksellä on tyhmää.
3. Jotka eivät enää auta lasta. Joskus säännöt jäävät päälle, vaikka lapsi osaisikin jo toimia itse.
4. Jotka ovat toisaalta vanhempien keskinäistä valtataistelua siitä, kumman tavalla asiat perheessä tehdään.

Mutta nyt nukkumaan. Hyvää yötä!




torstai 6. helmikuuta 2014

Sairastuvasta päivää!

Mun pitäisi olla nukkumassa, mutta täällä silti kupeksin. Kello on vasta puoli yhdeksän ja jos olisin fiksu, sammuttaisin koneen ja painuisin sänkyyn. Mutta pakko varastaa pieni hetki itselle ja pään puhdistukselle.

Veikka on ollut sunnuntaista lähtien flunssassa ja toissapäivänä nousi kuumetta. Eilen ja tänään on hiponut siellä lähemmäksi neljääkymmentä.

Käytiin eilen lääkärissä, kaikki oli ok. Kirjoitti yskänlääkereseptin, jota en kuitenkaan hakenut kun kotona sitä oli.

Viime yö oli yksi pirulainen: Ruune pyöri ja hyöri päästyään valloilleen kapalosta, Veikka ja Tyty itkivät vuorotellen oloaan. Loppujen lopuksi Tee nukkui pojan kanssa 155 senttisessä yläsängyssä. Parisen tuntia taisi tulla unta molemmille.

Aamulla Tee painui töihin ja Veikka jatkoi yskimistään, mikä paheni aika tavalla. Tytylle nousi kuume ja Ruune rintalakkoili. Viideltä ensimmäisen kerran ehdin vetää henkeä kun sain Ruunen nukkumaan ja muksuille piirretyt pyörimään. Veikka oli niin kipeä, että päivä oli yhtä itkua. Ja kun kaksi kolmesta on sairaana, haluaa ne kaksi koko ajan olla kainalossa, aivan kuten se perheen pieninkin.

Ennen kahta Veikka oli parisen kertaa yskinyt niin kovaa, että oli oksentanut. Samaa tapahtui eilen ja yöllä. Yskä oli tauotonta, välillä niin pahaa, että poika itki kivusta kun vatsaan koski. Naama valkoisena ja silmät puoli tangossa sain vähän syötettyä kaverille jäätelöä. Juomat onneksi meni.

Kahden aikaan jannu sitten valitti että hengittäminen on vaikeaa. Soitin Teelle, että pääsisikö kotiin jos lähden viemään poikaa. Ei onnistunut. Naapuri ei ollut kotona, joten lopulta herätin Ruunen päikkäreiltään ja istutin koko köörin autoon (onneksi on tuo auto!). Painelin terveysasemalle ja ilmoittautumisluukulle.

"No sellaista se yskä on, että se laittaa yskittämään," tokaisi hoitaja kun selitin asiani Veikan samalla kakoessa vieressä. "No ei tuo nyt ihan normaalia ole," oli pakko tokaista ja istutin pyllyni tuolille. Pois ei lähdettäisi.

Lopulta saatiin aika tutulle päivystävälle lääkärille. Kaiken tutkimisen jälkeen kysäisi, että onko suvussa astmaa. Kerroin, että itsellä on ollut rasitusastma, mutta ei oireile enää kuin esim. kylmällä ilmalla. Epäillen infektioastmaa usutti meidät hoitohuoneeseen saamaan avaavaa lääkettä.

Kotiin tultiin ventolinen ja babyhalerin kanssa. Codesan- yskänlääke lisänä. Poika voi jo selvästi paremmin tulomatkalla ja kuiskasi pihalla nuutuneen näköisenä "äiti, mä haluan ottaa tosi pitkät päikkälit!" Selvästi jatkuva järjetön yskiminen vaati veronsa.

Ruune tissilakkoilee, en tiedä miksi. Johtuuko siitä, että viimeiset pari päivää on ollut niin kamala kiirus koko ajan, että poikakin on sen huomannut. Vaikka neljän seinän sisällä ollaan oltu koko ajan, luulisi, että kiire ei olisi mihinkään. Silti koko ajan on saanut olla liikekannalla. Milloin on ollut oksennukset sohvalla, milloin pissat menneet housuun (mitä ei siis yleensä enää tapahdu kuin harvoin), milloin on pitänyt lääkitä, paijata, lohduttaa, vaihtaa vaatetta, yrittää nukuttaa, laittaa ruokaa (jota kukaan ei ole syönyt), keittää lämmintä teetä, pyyhkiä nenää, pestä käsiä... onko ihme, että perheen nuorin on jäänyt vähemmälle huomiolle kun yleensä niin touhukkaat sisarukset ovat maanneet välillä apaattisina sohvalla ja välillä itkeneet syystä jos toisesta.

Toivotaan, että tuo tuosta hellittäisi. Poika oli nimittäin tänää niin vähällä ruoalla, että tissit olivat illalla jo räjähdyspisteessä. Onneksi ennen unia vähän sai menemään.

Eilen saatiin Teen kanssa juteltua. Tultiin siihen lopputulokseen, että tähän parisuhteeseen on kiinnitettävä enemmän huomiota. Jos puolet avioliitoista päättyy nykypäivänä eroon, on parempi yrittää vaikuttaa asiaan jo nyt, ettei niin pääsisi tapahtumaan kovin helposti. Vaikka tässä ei nyt olla lähelläkään sitä pistettä, niin silti.

Yksi asia mikä sovittiin oli se, että kerran kuussa vuorotellen järjestetään jotakin tekemistä kahdestaan. Tai jollei kahdestaan, niin sitten Ruunen kera. Nyt vain pitäisi itse keksiä tälle helmikuulle jotakin kivaa.

Sen verran mielekästä tekemistä keksin itselleni, että otin salikortin läheiselle kuntosalille. Olin eilen sen verran pistoksissa oltuani koko päivän sisällä lasten kanssa, että kun Tee tuli kotiin, otin treenivaatteet kassiin ja suuntasin urheilemaan. Edellisestä kerrasta oli sen verran kauan, että juomapullo oli sisältä päässyt homehtumaan!

Mutta ehkä huomenna on jo parempi päivä ja päästään ulos, jollei muuta, niin on ainakin perjantai! Sunnuntaina on tiedossa neljän tunnin tutustuminen zen- meditaatioon. En malta odottaa (ja sormet ristiin etten silloin itse ole sairaana...)!

Loppuun muutama kuva viikolta:




Bloggeri tekee jotakin outoa kuville...


Tytyn projekteja: Kaikki omat vaatteet pois kaapista ja niiden roijaaminen ympäri kämppää.

Osa luettu, osa odottaa.

Lasten lukuja.





"Anna Luune mun syliin!"

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Ennen ja nyt

Ennen lapsia mietin, että en ehkä koskaan halua jälkikasvua. Eniten ajatuksessa ahdisti se, että elämä muuttuisi tylsäksi oravanpyörässä juoksemiseksi.

Sieltä ja täältä sai sen käsityksen, että elämä oli lasten jälkeen sitä, että aamulla herätään kukonlaulun aikaan herätyskellon ääneen, kiskotaan väsyneet ja itkevät lapset sängyistään. Sen jälkeen pinna kireinä etsitään kaikille vaatteet, tiuskitaan puolisolle, hörpätään vauhdissa kuppi kahvia ja jätetään päivän lehti odottamaan lehtikoriin muiden lukemattomien kanssa. Lapset kannettaisiin kiireellä autoon, joka oli unohtunut illalla laittaa piuhaan. Lapset kylmään autoon kitisemään ja ikkunoita raappaamaan. Naapuriasuntojen ikkunat olisivat pimeinä muutamaa lukuunottamatta.

Lopulta päästäisiin liikkeelle. Nopeasti aikaa vastaan ajaen päiväkodin pihaan, lapset ulos, nopeasti päiväkodin ovesta sisään, pienet juttelut hoitajien kanssa ja pian suunta auton rattiin. Aamun ainoa iloinen asia oli se, että lapset jäivät hyvillä mielin hoitoon.

Töihin, mies pudotettaisiin matkalla metrolle.

Töistä lähdettäessä varastettaisiin hetki itselle käymällä noutamassa kaupasta ruokatarpeet. Koukattaisiin päiväkodin pihaan, josta mukaan lähtisi hyväntuuliset, mutta nälkäiset lapset.

Kotona odottaisi aamun kaaos. Lapset kitisisivät pitkän hoitopäivän väsymystä. Ruoanlaittoon, tavaroiden järjestelyä. Lapset kinastelisivat. Kohta tulisi mies valmiiseen ruokapöytään valittaen miten töissä kaikki oli taas ihan päin persettä.

Ilta menisi pyykkiä pesiessä, siivotessa, lapsien iltapuuhien parissa. Lopulta kymmeneltä olisi aikaa päivittää parisuhdetta tai roikkua netissä. Ainut mitä jaksaisi, on kaatua sänkyyn ajatellen, että huomenna kaikki alkaa uudestaan.

Näin siis ajattelin., mutta toisaalta ajattelen vieläkin. Pelkään, että siihen oravanpyörään on niin helppo upota. Tietyllä tavalla olen aina ahdistunut ja ahdistun vieläkin ajatuksesta, että elämä pyörisi samanlaisena päivästä toiseen, linkittyen siihen, että työ nielee niin paljon aikaa.

Kun sain lapsia, yritin käydä ohjatuissa ryhmissä. Muutaman kerran muskarissa, vauvatanssissa, ilo liikkua- ryhmässä. Tuntui, että niin vain kuului tehdä, jotta olisi hyvä äiti, vaikka salaa mietin miten uunolta tuntui hytkyä rivissä lastenlaulujen tahtiin vauvan kanssa, vaikka pojan olisi pitänyt olla päiväunilla ja sama tanssiminen olisi hoitunut tarvittaessa kotonakin.

Vauvalla oli enemmän vaatteita yhdessä koossa kuin vanhemmilla yhteensä. kirpparilta, mutta silti. Oli pelit ja vehkeet. Juteltiin ruttuiselle mytylle joka halvatun välissä, koska vauva kaipaa vuorovaikutusta (eikä kukaan kertonut, että vauvakin saattaa haluta omaa rauhaa). Koin huonoa omaatuntoa kun en ostanut luomuoruokaa tai kun halusin muutakin elämää. Mietin töihinmenoa kun lapsi olisi 1,5 vuotta. Ihan vain siksi, että moni muukin tuntui tekevän niin.

Jossakin välissä havahduin. Ei saakeli. Oravanpyöräähän tuokin oli, ilman vain sitä työosuutta. Sillä jos tekee asioita vain siksi, että luulee niin kuuluvan tehdä, homma menee pelkäksi suorittamiseksi.

Ahdisti, että pitäisi muka elää tietyllä tavalla nyt kun oli lapsi. Mutta kuka sen määritteli? Loppujen lopuksi kaikki oli omien korvien välissä ja tiettyä epävarmuutta ja etsimistä sen suhteen, että mikä olisi meidän tapa elää.

Kun sairastuin toisen raskauden jälkeen, oli se sellainen elämänkoulu, että oli niin helppo ajatella,
ettei elämää saisi hukata. Itsevarmuus kasvoi ja ajatus siitä, miten itse halusi elää. Tajusi, mikä on

oikeasti kaikkein tärkeintä elämässä; oma ja muiden hyvinvointi ja ihmiset ympärillä.

Haluan voida hyvin. Se on paras lahja itselleni, mutta myös ympärillä oleville läheisilleni.

Thaimaasta palattuani tajusin, että vaikka lähdin viettämään helpompaa arkea lämpimään, sainkin paljon enemmän. Oli aikaa olla hiljaa ja miettiä asioita, ymmärtää, minkä oli jatkossa muututtava ja mitkä muutokset oli jo saavutettu, jotta elämä olisi antoisampaa.

Mielenrauhan olen saanut, mutta siinä pysyminen vaatii hereillä oloa asian suhteen.

Löysin "12 askelta kohti mielenrauhaa", jotka mielestäni ovat muistamisen arvoisia.

1. Maailma muuttuu vain muuttamalla itseäni.
2. Yksinkertaista elämäsi.
3. Hyväksy asiat ja ihmiset sellaisina kuin ne ja he ovat.
4. Tee työtä toisten kanssa, älä heitä vastaan.
5. Jokainen kohtaamasi ihminen on opettajasi.
6. Kun joku loukkaa sinua, paranna epäsopu ystävällisyydellä, anteeksiannolla ja ymmärryksellä.
7. Sisäinen voimasi ja valosi säteilee kykynä nähdä ja vahvistaa muissa heidän hyviä puoliaan.
8. Sielun viisautta on viljellä vain kannustavia sanoja.
9. Anna hymyn syntyä sydämessäsi ja valaista silmäsi.
10. Anna omien ongelmiesi kutistua ojentamalla auttava kätesi muille, joiden sydäntä painaa suuremmat ongelmat.
11. Ole uskollinen itsellesi ja syvimmille totuuksillesi.
12. Muista, että hiljaisuus on paras ystäväsi.


Tässä pikkulapsivaiheessa parisuhde on välillä todella kovilla, tai ainakin meillä on. On niin helppo hautautua päivän päätteeksi omiin asioihin, kumppanin kanssa ei välttämättä tule vaihdettua montaakaan sanaa. Ja ennen kuin huomaatkaan, tajuat, ettei tiedä enää mistä aloittaisi, kun parisuhdehiljaisuutta on kestänyt tarpeeksi pitkään. Puhuttavat asiat pyörivät käytännön asteella, mutta "me" on ihan hukassa.

Tänään sanoinkin Teelle puhelimessa, että olisikohan aika jutella illalla. Rehellisesti voin sanoa, että valitsisin mielummin sänkyyn pujahtamisen, kuin keskustelut parisuhteen tilasta ja mitä pitäisi muuttaa. On pidettävä kohta kolme mielessä kun iltaan asti päästään.


maanantai 3. helmikuuta 2014

Minä, Hanna.

Ihmisellä on monta roolia.

Edellisen blogini aloitin oltuani äiti noin puolitoista vuotta. Silloin se rooli oli kaikista eniten pinnalla, aiheutti päänvaivaa, valvottuja öitä, ahdistusta ja angstia. Vaimon rooli oli aika pahasti hakusessa, samoin kuin minäitse. Ystävä olin edes jollekin, onneksi. Kenen olohuoneen sohvalla olisikaan ollut parempi kirota ja juoda kahvia huonosti nukuttujen öiden jälkeen?

Viimeisen puolen vuoden ajan äitinä kirjoittaminen on välillä takunnut pahastikin. Se oli jonkin sortin lukko päässä, jonka ylitse ei päässyt. Kirjoittaminen minäitsenä ei sujunut, mutta ei oikein äitinäkään.

Vaikka Ruune vasta syntyi ja täytti omalla painollaan koko syksyn, jonkinlainen tasapaino roolien välillä oli saavutettu ja pysyy edelleen. Äitirooli ei niele 90 prosenttia olemisesta, vaan nykyään homma on vähän paremmin balanssissa.

Ystävä kysyi taannoin, että mitä minäitse kaipaisin. Liikuntaa vai mitä?

Olinkin vähän hämmentynyt, etten oikeastaan kaipaa mitään. Ainakaan kovin paljoa.

Äitinä oleminen on vähän kuin seksi suhteessa. Kun se sujuu, on se noin 10 prosenttia kokonaisuudesta. Kun se ei suju, valtaa se mielen, olemisen ja aiheuttaa tunnekuohuja ja ovien paiskontaa ja hautautumista vällyjen väliin, toivoen että saisi vain olla ihan rauhassa.

Siksi olikin ihana huomata, ettei minäitse kaipaa paljoa. Kun korvien väli on kunnossa, moni asia sujuu vähemmällä puurtamisella ja puhkumisella. Vastapainoksi ei tarvitse niin paljon hetkiä yksin elokuvateatterissa tai varastettuja minuutteja hiljaisessa saunassa torstai-iltana.

Joten vaikka äitiys onkin suuri rooli elämässäni, se sujuu nyt helpommin. Ja kun se sujuu helpommin, jää enemmän aikaa muille rooleille.

Joten tätä blogia kirjoittaa ennen kaikkea minä, eli Hanna. Joka on myös vaimo, äiti, tytär, sisko, ystävä ja kummi. Ainakin.