torstai 10. heinäkuuta 2014

Ollaan

viime päivinä:

retkeilty meren rannalla ja saaressa,
ajeltu mummolle ja papalle,
grillailtu ystävien kanssa,
tehty suursiivous,
ikävöity kahta vanhimpaa yökyläilijää,
ommeltu vaatteita,
käyty salilla,
tehty kirpparilöytöjä,
luettu paljon
ja
nautittu ihanista keleistä.








(Huomenna alkaa miehen loma. Jee!)

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Kun antaa niin saa

Minulla oli tänään mielenkiintoinen keskustelu erään ihmisen kanssa. Ensimmäisessä lauseessa tiivistyi se, mikä on yksi suurimmista asioista, mikä mielestäni mättää yhteiskunnassamme:

"Ei pidä tehdä lapsia jollei niitä jaksa itse hoitaa."

(Keskustelu liittyi siis siihen, kuinka vauvojen äidit vievät isommat päivähoitoon.)

Ensireaktioni oli "Mä en kyllä ole yhtään samaa mieltä tosta asiasta."

Ei ole ensimmäinen kerta kun kuulen tämän lauseen ja mielestäni se on varsin kylmä. Itse ainakin saan kuvan, että täällä täytyisi pärjätä yksin, apua ei saa pyytää ja jos otat kantaaksesi enemmän kuin pystyt, ole hiljaa ja hoida hommasi.

Ihminen on kuitenkin laumaeläin. Monissa kulttureissa avun antaminen ja tarjoaminen on paljon korostuneempaa kuin meillä. Ja luonnollista. Mistä on siis syntynyt tämä "pärjääjien" heimo, joka kuvittelee saavansa meriittiä yksin pärjäämisestä?

Harmi, kun en enää muista mistä lehdestä luin artikkelin aiheesta, miten Suomessa synnyttäneet naiset jäävät todella yksin verrattuna moniin muihin kulttuureihin. Onko tuo siis ihme, että monelle alku vauvan kanssa voi olla varsin raskasta, jos kaikesta täytyy selvitä varsin yksin? Siinä hetkessä kun kaikki on uutta, oma vapaus on kirjaimellisesti mennyttä, hormonit elävät omaa elämäänsä, univelkaa tulee, vauva voi olla todella itkuinen ja vaativa ja elämä kapeutua toiminnaksi kodin seinien sisälle, apu olisi erittäin tärkeää.

Vaikka tuo keskustelu koskikin päivähoitoa, mielestäni tuo lause kuvastaa myös sitä, miten ihmiset ajattelevat nykypäivänä hallitsevansa elämää. Ei ymmärretä sitä, että voimme vain tehdä valintoja siinä hetkessä, mutta loppupeleissä me emme todellakaan pidä niitä ohjia käsissä. Vai voiko joku etukäteen kuvitella sairastuvansa, menettävänsä työpaikkansa, loukkaantuvansa, menettävänsä läheisensä, eroavansa...? Tai vaikka se ensimmäinen lapsi olisikin ollut vallan helppo ja hyvä nukkuja, toinen voi olla ihan muuta. Pystyykö tällaisia asioita muka kuvittelemaan oikeasti ennalta? Ennustajia meistä harva kuitenkaan on.

Olisi aika kurjaa asua sellaisessa maailmassa, jossa jokainen ajattelisi tuolla tavalla.

Vanha ja kulunut lause "Kun antaa niin saa" on täysin totta. Asia, jonka olen oppinut matkan varrella on myös yksi suurimmista ilonaiheistani arjessa, vaikka sitä ei kovin usein tule ajatelleeksikaan.

Kannattaako asioita jättää tekemättä vain siksi, että mahdollisesti joutuisit turvautumaan muiden apuun? 

Onko avunpyytämisessä jotakin hävettävää? 

Miksi joidenkin mielestä ihmisen pitäisi pärjätä yksin?
 
Miksi siitä tulee hyvä mieli itselle kun teet jotakin hyvää toiselle?


                                        Mietteistä ja ihmisläheistä viikonloppua!

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Sota hiekkalaatikolla

Tänään paloi käämi.

Muksuilla on paljon kavereita, niin tyttöjä kuin poikia. Yleensä leikit sujuu kuin tanssi; ollaan sovussa, neuvotellaan ja leikitään leikkejä joihin jokainen mahtuu mukaan omalla roolillaan. Siellä mukana menee ne pienimmätkin, eikä kukaan ole edes tainnut miettiä sukupuoliasiaa. Asiaa on varmasti helpottanut se, että kavereina on niin samanlaisia ihmisiä kasvatustapoineen, että suuria eroja tällaisissa asioissa ei synny.

Kunnes sitten jo perjantaina katselin kummastellen meininkiä ja tänään heräsin horroksestani raivon partaalle.

Kun mukana on eräs poikapuolinen kaveri, leikkijät rankataan kovalla kädellä. Ryhmädynamiikka muuttuu täysin. Sopuistasta, vaikkakin vauhdikkaasta leikistä muotoutuu hetkessä raakaa peliä, jossa kelpuutetaan vain osa ja osa jätetään kylmästi ulkopuolelle.

Raivostuin. Siitä, että lapsen äiti antaa tämän tapahtua, vaikka tuo meininki jatkuu ja jatkuu.
Raivostuin siitä, että en ole tajunnut mikä on homman nimi. Kun vauhdikkaasta ja empaattisesta Tytystä sulkeutuu totisen näköinen yksinvaeltaja, saa se tämän äidin näkemään punaista.

Mainitsin asiasta pojan äidille. Ei ole ok, että kaverit valitaan leikkeihin sukupuolen mukaan. Kaikki leikkii yhdessä, eikö se nyt ole selvä juttu. Kommenttina oli, että Tytyn pitää itse sanoa asiasta. Anteeksi mitä? Kolmevuotiaanko täytyy itse pitää puolensa sellaista vastaan, jolle ei ole opetettu muiden huomioimista tässä asiassa?

Puhuin asiasta pojille ja Tyty meni innoissaan mukaan. Kunnes näin kyseisen pojan elehtivän rumasti tytölle ja lopulta kuulin sanat "mene pois, me ei haluta sua tänne!" Iloisesti hymyilevä tyttö muuttui hetkessä surulliseksi ja surkeana ojensi pojan lelun takaisin.

Silloin napsahti. Ei saatana, nyt loppu. Minun tyttöäni ei kohdella noin!

Painelin pojan perään ja sähisin hampaideni välistä: "Sä et puhu Tytylle noin. Et enää ikinä. Sä otat joka ainoan kaverin mukaan leikkeihin. Onko selvä?! Nyt loppu tollanen käytös!" Kaveri tuhahti jotakin koppavan kuuloista hampaidensa välistä. "Ymmärrätkö? Mä olen saanut tarpeekseni tuosta miten sä puhut toisille lapsille! Ymmärrätkö, nyt loppu?!" Lopulta jannu tajusi, että olin tosissani.

On ihan helkkarin naurettavaa, että pitää vääntää tällaisesta asiasta. Tähän asti kun oletus on ollut omilla lapsilla ja kavereilla, että kaikki leikkii yhdessä, onkin varsin avartavaa huomata, että joillekin vanhemmille tällainen valikointi ja seulonta on ok. Missä vaiheessa sitten aletaan lapsille opettamaan muiden huomioimista jollei jo pienestä asti? Kaikista ei tarvitse pitää, eikä olla edes kavereita, mutta toimeen täytyy tulla. Jo kaksivuotiaat sen osaavat kokemukseni mukaan, kunhan aikuiset välillä muistuttavat ja ohjaavat lasta. Mutta jollei mitään muistutusta tai ohjaamista tule, niin missä vaiheessa sitten tällainen lapsi oppii? Tuskin se ainakaan kertaheitolla käy.

Loppupeleissä kaikki päättyi hyvin. Omien sierainteni polte muuttui tuhkakasaksi, ja lapset löysivät leikkiseuraa saman oloisista läheisistä kavereista. Illalla vielä juttelin Tytyn kanssa. Selitin, että pojan on ehkä hankala leikkiä tyttöjen kanssa jollei koskaan ole sitä tehnyt. Mutta nyt on hyvä aika oppia.