Kuulumisia kuvien kera

Tälle viikolle oli luvassa kaikkea mukavaa. Mutta kun torstai koitti, olisin halunnut vain heittää hanskat tiskiin ja pujahtaa peitteiden väliin. Tahti on ollut sen verran tiivis menneen viikon ajalta, vaikka 95 prosenttia tapahtumista olikin mielekkäitä.

Viime viikolla minulta poistettiin muutama luomi. Yksi oli sellaisessa paikkaa, että lääkäri kehoitti välttämään sillä kädellä vauvan nosteluja tai kurkotteluja vastakkaiselle puolelle.

Viime lauantaina sitten autoa ajaessani, ajatuksissani käänsin rattia liikaa juuri väärällä kädellä ja kunnon kipupiikki iski haavan tikkauksiin. Alkuviikosta sama tapahtui uudestaan. Keskiviikkona haavaa kuumotti, turvotti, punoitti ja oli kipeä, torstaina puristelin jo mätää.

Sain ajan perjantaille, mutta luultavasti siitä syystä että olin saanut märät pois, tulehdus oli hellittänyt. Ja ehkä asiaa auttoi ne buranat, jotka ystävän vinkistä kiskaisin huiviini.

Pinnaa rupesi nykimään siinä vaiheessa kun käsi oli kaikkein kipein. Arjen yleensä mukava pyöritys rupesi tuntumaan painavalta. Tuli ehkä tiuskaistua muutamia kertoja perheen toisella aikuiselle nuppini savutessa imurinvarren päässä.

Kolmen voimin sammuksiin.

Joka tapauksessa, meillä oli mukavan pienet kaverikemut (vaikka näin jälkikäteen ajatellen yhdeksän alle 4v. oli ihan hyvänkokoinen sakki pienessä sokerihumalassa), jotka päättyivät ulkoiluun sisätilojen käydessä turhan ahtaiksi.

Tuon päivän jälkeen olin puolikuollut. Ehdin jo huokaista mielessäni, että viikonlopun saisi onneksi ottaa rennosti, kunnes tajusin, että sukulaiset tulisivat juhlimaan lauantaina. Ja jokin pimento tuolla aivojen syövereissä on ollut, sillä olin myös tyystin unohtanut, että perjantaina meille oli tulossa sukulaisia yökylään. Onneksi ilmoittivat perjantaiaamuna, enkä ehtinyt asettua off-tilaan lauantaihin saakka.

Kun-joku-ei-mene-mielen-mukaan-huuto.

Lauantaina siis juhlittiin uudestaan, vähän isommalla porukalla, heti sen jälkeen kun pääsimme Teen kanssa käymään salilla kahdestaan. Edellinen kerta taitaa olla Veikan raskausajalta!

Illan aivot narikkaan- projekti.

Tänään olen ottanut vähän hitaammalla tahdilla; Ruunen mentyä ensimmäisille päikkäreille puolen kasin maissa, pistin tyynyn hyvin ja otin pitkät unet. Vajaan tunnin yksinäinen metsälenkki teki myös terää. Sain päätökseen Wallanderin kirjan ja kohta lähden aloittamaan viimeistä "viikon lainaa" (joka on jo kertaalleen uusittu).

Herkkuleivät.

Kummin sylissä.

Tällä viikolla oivalsin, että mikä on yksi suurimmista haasteista omaan mielenrauhaani. Se on nimittäin parisuhde, vaikka niin tökeröltä kuulostaa. Parisuhde siltä osin, että kun kaksi ihmistä on yhdessä, yhteentörmäyksiltä ei voi aina välttyä. Vaikka toista rakastaa, joskus sitä tuntee olevansa toisen kanssa ihan eri planeetoilta kotoisin.

Huomenna menen avoimeen meditaatiotilaisuuteen. Vihdoinkin. Olen psyykannut itseäni jo useamman päivän, että nyt vihdoin saisin itseni liikkeelle keskustaan Teen kotiuduttua töistä. Saa nähdä mitä huominen tuo tullessaan.

Kummitytön kanssa.

Viikonloppu

Saatiin jokunen aika sitten kutsu tupareille. Edelliset olivat menneet itseltäni sivusuun, joten kuulosti ihan hauskalta lähteä Teen kanssa vihdoin kahdestaan ulos juhlimaan.

Mummi kutsuttiin lapsenvahdiksi jo hyvissä ajoin. Vähän silti kieltämättä jännitti eilen illalla jättää mummi koko konkkaronkan kanssa. Thaimaassahan Teen kanssa päästiin muutamia kertoja ulos illalla syömään mummin vahtiessa lapsia. Reissut olivat kuitenkin reilun tunnin mittaisia ja lapset oli aina jo laitettu nukkumaan.

Joten kaiken piti olla kunnossa, kunnes pääsimme juhliin. Suurin osa porukasta oli ollut juhlissa jo nelisen tuntia ennen kuin me pääsimme rantautumaan paikalle. Oluen ja boolilasillisen, lohisalaatin, mokkapalojen jälkeen kun muut rupesivat suunnittelemaan lähtöä keskustan baareihin, itseä ei kiinnostanut mikään muu kuin omaan kotiin meneminen.

Oli vain pakko todeta, että se aika taitaa olla kohdallani (ainakin hetkeksi) ohitse, että jaksaisin lähteä jonottamaan, maksamaan maltaita sisäänpääsystä, tanssimaan ahtaalla tanssilattialla ja arvailemaan mitä kaveri puhuu kaiken metelin keskellä.

Kotona oli kaikki mennyt hyvin. Ruune oli kerran herännyt ja nukkui tyytyväisenä mummin kainalossa kotiutuessamme puolen yön aikaan. Yllättynyt mummi ihmetteli mitä ihmettä teimme siihen aikaan kotona, mutta tokaisi sitten, että "saattepahan kunnon yöunet."

Aamulla lähdettiin Teen kanssa hakemaan autoa ja väsyneitä, kuuteen asti valvonneita naamoja katsellessa pystyi vain toteamaan, että onneksi se oma peti veti pidemmän korren.

Ehkä sitten kun tuon nuorimmainen kasvaa sen verran, että iltaa voi lähteä istumaan ilman jännitysmomenttia pikkuisen pärjäämisestä hoitajan kanssa, voisi ajatella asiaa uusiksi. Siihen asti taidan jatkaa tyytyväisenä tätä kotihiiren eloa.

Ulkoilemassa lauantaina.

Mummi: parasta leikkiseuraa.

Ystävien kanssa.

Tyty ja Tallink.

Nostalgisia tarjottavia

Katselin vanhoja valokuvia ja kermakakkuja. Sellaiset meillä ainakin oli lapsena synttäreillä. Äiti aina kysyi ennen kemuja, että haluaako kermakakun vai kinuskikakun, tehdäänkö suklaapohja vai tavallinen. Vadelmaa, banaania vaiko mansikkaa väliin. Ja päälle tietysti purkkihedelmiä tai karkkeja.

Siinä oli se, mitkä annettiin vaihtoehdoiksi. Ja se riitti.

Viime vuonna Veikalla oli robottikakku, Tytyllä dinosaurus. Vaikka dinosauruskakun väsääminen olikin kivaa (Ja hiukan stressaavaa aluksi. Robotin ulkoistin kondiittorikaverille ihan suorilta), tuli vähän sellainen tunne, että onkohan tuo liian hifistelyä? Tämä ikäiselle lapselle kun kelpaisi varmasti yksinkertaisempikin.

Kun osaa leipoa ja nauttii siitä kovasti, saavat herkut veden kielelle jo ilman maistamista. Ne kondiittorikaverin luomukset ovat olleet huikeita. Joskin herää ajatus, että ne ovat niin hienoja, ettei niitä raaski syödä!

Mutta nyt tuli sellainen tunne, että mitä jos yksinkertaistaisi näinkin yksinkertaisen asian. Joten kysyinkin Veikalta, että haluaisiko hän synttäreille kermakakun karkeilla. Ja sopihan se.

(Haluatko. Kerma. Karkki.
Menee varmaan monen lapsen suosikkilauseisiin.)

Ja samalla innostuin ajatuksesta, että keräisi muistiin sellaisia nostalgisia tarjoiluehdotuksia, joita itse muistaa lapsuudesta. Kuten marie- keksit. Tai kettu- karkit.  Tai Popcornit. Tarjoaisi niitä synttärivieraille jaffan ja omenalimonaadin kera.

Joten vinkkejä kaivataan! Mitä juhlatarjottavia muistat omasta lapsuudesta?