On mitä odottaa - säästökuurille

Eilen katsoin Areenalta Silminnäkijän dokumentin siitä, kuinka Valtimossa asuu neljän aikuisen ja lapsen kommuuni yrittäen elää mahdollisimman omavaraisesti.

Itse en voi kuin ihailla tuollaista elämäntapaa ja tietyllä tavalla vähän haikailen samanlaista.

Vaikka tämä ei varmasti olekaan tuon elämäntavan ydinpointti, olen itse aika pihi ihminen tietyissä asioissa. Kun 16- vuotiaana muutin pois kotoa, olin tuohon ikään mennessä tehnyt kesätöitä mansikanpoimijana ja lastenhoitajana. Tuon jälkeen opintojen ohella siivosin pari vuotta ja valmistumisen jälkeen kun en heti saanut töitä, menin työmarkkinatuella koulunkäyntiavustajaksi. Myöhemmin olin dementiakodissa, kolmisen kuukautta au pairina Hollannissa, koulunkäyntiavustajana erityisluokalla, vuode-osastoilla ja lopulta opiskelin sairaanhoitajaksi.Muutin Helsinkiin, jossa ehdin työskennellä jonkin aikaa ennen Veikan syntymää. Edellisellä hoitovapaalla tein keikkaa viisikin kertaa viikossa, jotta saisimme reissukassaan säästöjä.

Kaikessa muussa olen aina pihistellyt, paitsi matkustamisessa. Siihen säästin ylimääräiset roponi, jotta pääsin käymään jossakin mielenkiintoisessa paikassa.

Joten kuukausi sitten kun törmäsin "suht edullisiin" lentoihin Thaimaahan ensi talveksi, aloin puhumaan asiasta Teelle. Oltiin jo tämän vuoden reissussa puhuttu, että ensi vuonna uusiksi kun Teellä olisi vielä kuusi viikkoa isävapaata jäljellä.

Tee on meistä se, joka  murehtii rahaa enemmän. Onko se sitten joku "miehinen" ominaisuus huolehtia siitä, että perhe pysyy leivässä, vaiko ihan luonteenpiirre. Kun itse ajattelen, että aina olen/ollaan selvitty ja selvitään jatkossakin, Tee murehtii ja laskee.

Pienen sanasodan ja levälleen jääneen keskustelun jälkeen asia iti ja lopulta pari päivää sitten päästiin yhteisymmärrykseen ja matkat varattiin. Jo pelkästään 800 euron säästö lentolipuissa kuulosti hemmetin hyvältä perusteelta omasta mielestäni (ja ettei Ruunesta mene vielä kuin nimellinen maksu). Ja nyt on oikeasti motivaatio korkealla laittaa kaikki ylimääräinen sivuun ja maksaa matkaa pois, kun asia on konkretisoitunut. Todennäköisesti rupean taas kesän-syksyn aikana tekemään keikkaa kartuttamaan matkakassaa.

Aion pistää paperille ylös kaikki menot ja katsoa mistä voisi vielä tingata. Kun itse saan "kiksejä" siitä, että elän säästellen, Tee haavailee lottovoitosta. Menisi turhan helpoksi minusta. Osaisiko siitä rahasta nauttia jos mitään sen eteen ei olisi tehnyt?

Niin tai näin, vaikka rahasta murehtimisen suhteen olemme kuin yö ja päivä, onneksi monessa asiassa ajatukset käyvät yhteen. Kuten juuri siinä, että kaikki säästäminen ja pihistely tulee olemaan sen ensi talven reissun arvoista.

(Ajattelin tänne päivitellä kuinka homma edistyy ja missä asioissa pystytään vielä pistämään sivuun.)

Motivaatiota.

Kevät mielen reissu

Yhdistän kevätmasennukseni nykyään johonkin matkaan. Viime vuonna se hiipi salakavalasti Rooman matkan aikana ja paheni huippuunsa Tallinnassa. Vuotta aiemmin kärvistelin paskan oloni kanssa Tukholmassa ja kotiintulo oli musertavaa.

Siksi en ollut alkuunkaan innostunut kun Tee ehdotti, että hänen vapaillaan lähdettäisiin joko Tukholmaan tai Tallinnaan. Kurkkua rupesi heti kuristamaan kun muistin ne olotilat mitkä yhdistän kevääseen ja matkustamiseen. Ja varsinkin näihin kahteen paikkaan.

Lopulta varattiin risteily Tukholmaan kun edullisesti sai. Veikka ei mukaan halunnut, vaan vein hänet maalle kummilleen ja siitä pojan oli tarkoitus mennä mummille kilometrin päähän parin yön jälkeen.

Matka menikin ihan hyvin. Silja Line yllätti varsin iloisesti; ei örveltäjiä (saattoi myös johtua siitä, että olimme hytissä jo puoli 7 ekana iltana), lapsille paljon mieluisaa ohjelmaa, leikkihuone joka ei ollut kuin villiviidakko, ruoka oli varsin makoisaa ja hytti mukava ikkunoineen ostoskadulle ja parisänkyineen. Puhumattakaan keväisestä Tukholmasta ja tunnelmallisesta Skansenista.

Koko ajan oli vähän pelko persiissä, alkaakohan se paha olo. Paluumatkalla alkoikin se kalvava jäystäminen takaraivossa, esiin rupesi hiipimään tuttuja ajatuksia ja tunteita, vaikka niitä yritti työntää takavasemmalle. Mutta niin kuin aiemminkin olen sanonut, helpottaa kun tietää että se kyllä häviää. Ja tämä kaikki johtuu vain todennäköisesti siitä, että yhdistän pahimman oloni tuohon keväiseen reissuun ja tunteet tulevat sitä kautta.

Päätinkin, etten anna niiden ikävien ajatusten ja tunteiden vallata mieltäni. Keskityn iloisiin asioihin ja mielenrauhaa tuottaviin asioihin. Onneksi Tee on niin ihana, että hän näkee melkein heti että itselläni on joku huonosti. Ja kun asioista on puhuttu jo aiemmin, ei tarvitse enää kertoa sen ihmeemmin omista tuntemuksista. Toinen osaa tarjota tukeansa jo muutamasta sanasta.

"Henkiset kärsimykset eivät katoa itsestään; ne eivät yksinkertaisesti häviä ajan mittaan. Ne päättyvät vasta sitten, kun ihminen yrittää tietoisesti heikentää niitä, vähentää niiden voimaa ja lopulta poistaa ne kokonaan."

-Dalai Lama-

"Minä haluan nukkumaan!" kuului puoli seitsemän ekana iltana. Joten varsin rauhallinen lauantairisteily meillä!

Tirsat ja kahvitauko.

Tähtien joukossa.

Keväinen Tukholma!

1920-luvun talo.

Kiehtovat vanhat rakennukset ja esineet.

Täällä käydessä muistui mieleen Tampereen museokortteli. Täytyykin taas käydä kun sinne suuntaan ehtii.

Ruokatauko.

Vanha koulu.

Jotenkin näistä kaniaitauksen kupoleista tuli teletappimaa mieleen.

Skansenin lempparieläin.

Nälkä tulee kun tätä katsoo.

Toisena iltana jaksettiin olla kahdeksaan osallistumalla Muumin ja Pikku Myyn ohjelmanumeroihin.