Sota hiekkalaatikolla

Tänään paloi käämi.

Muksuilla on paljon kavereita, niin tyttöjä kuin poikia. Yleensä leikit sujuu kuin tanssi; ollaan sovussa, neuvotellaan ja leikitään leikkejä joihin jokainen mahtuu mukaan omalla roolillaan. Siellä mukana menee ne pienimmätkin, eikä kukaan ole edes tainnut miettiä sukupuoliasiaa. Asiaa on varmasti helpottanut se, että kavereina on niin samanlaisia ihmisiä kasvatustapoineen, että suuria eroja tällaisissa asioissa ei synny.

Kunnes sitten jo perjantaina katselin kummastellen meininkiä ja tänään heräsin horroksestani raivon partaalle.

Kun mukana on eräs poikapuolinen kaveri, leikkijät rankataan kovalla kädellä. Ryhmädynamiikka muuttuu täysin. Sopuistasta, vaikkakin vauhdikkaasta leikistä muotoutuu hetkessä raakaa peliä, jossa kelpuutetaan vain osa ja osa jätetään kylmästi ulkopuolelle.

Raivostuin. Siitä, että lapsen äiti antaa tämän tapahtua, vaikka tuo meininki jatkuu ja jatkuu.
Raivostuin siitä, että en ole tajunnut mikä on homman nimi. Kun vauhdikkaasta ja empaattisesta Tytystä sulkeutuu totisen näköinen yksinvaeltaja, saa se tämän äidin näkemään punaista.

Mainitsin asiasta pojan äidille. Ei ole ok, että kaverit valitaan leikkeihin sukupuolen mukaan. Kaikki leikkii yhdessä, eikö se nyt ole selvä juttu. Kommenttina oli, että Tytyn pitää itse sanoa asiasta. Anteeksi mitä? Kolmevuotiaanko täytyy itse pitää puolensa sellaista vastaan, jolle ei ole opetettu muiden huomioimista tässä asiassa?

Puhuin asiasta pojille ja Tyty meni innoissaan mukaan. Kunnes näin kyseisen pojan elehtivän rumasti tytölle ja lopulta kuulin sanat "mene pois, me ei haluta sua tänne!" Iloisesti hymyilevä tyttö muuttui hetkessä surulliseksi ja surkeana ojensi pojan lelun takaisin.

Silloin napsahti. Ei saatana, nyt loppu. Minun tyttöäni ei kohdella noin!

Painelin pojan perään ja sähisin hampaideni välistä: "Sä et puhu Tytylle noin. Et enää ikinä. Sä otat joka ainoan kaverin mukaan leikkeihin. Onko selvä?! Nyt loppu tollanen käytös!" Kaveri tuhahti jotakin koppavan kuuloista hampaidensa välistä. "Ymmärrätkö? Mä olen saanut tarpeekseni tuosta miten sä puhut toisille lapsille! Ymmärrätkö, nyt loppu?!" Lopulta jannu tajusi, että olin tosissani.

On ihan helkkarin naurettavaa, että pitää vääntää tällaisesta asiasta. Tähän asti kun oletus on ollut omilla lapsilla ja kavereilla, että kaikki leikkii yhdessä, onkin varsin avartavaa huomata, että joillekin vanhemmille tällainen valikointi ja seulonta on ok. Missä vaiheessa sitten aletaan lapsille opettamaan muiden huomioimista jollei jo pienestä asti? Kaikista ei tarvitse pitää, eikä olla edes kavereita, mutta toimeen täytyy tulla. Jo kaksivuotiaat sen osaavat kokemukseni mukaan, kunhan aikuiset välillä muistuttavat ja ohjaavat lasta. Mutta jollei mitään muistutusta tai ohjaamista tule, niin missä vaiheessa sitten tällainen lapsi oppii? Tuskin se ainakaan kertaheitolla käy.

Loppupeleissä kaikki päättyi hyvin. Omien sierainteni polte muuttui tuhkakasaksi, ja lapset löysivät leikkiseuraa saman oloisista läheisistä kavereista. Illalla vielä juttelin Tytyn kanssa. Selitin, että pojan on ehkä hankala leikkiä tyttöjen kanssa jollei koskaan ole sitä tehnyt. Mutta nyt on hyvä aika oppia.

Äideistä

Pienenä joskus ihmettelin, kun koulukaverit kirjoittivat omille äideilleen äitienpäiväkortteihin "Onnea maailman parhaimmalle äidille!" Mietin silloin, että tarkoittaako ne sitä todella, vai onko se vain klisee (en tuota sanaa silloin tiennyt, mutta tunne oli se).

Minä en koskaan kirjoittanut niitä sanoja. En ainakaan muista. Joskus ajattelin, että kirjoittaisin, mutta sitten mietin, etten voi valehdella. Sillä en pitänyt omaa äitiäni maailman parhaana. Olisin voinut siltä istumalta luetella naiset, jotka minusta olivat parempia äitejä kuin omani (Onneksi nykyään korttiin voi kirjoittaa ilman valehteluja "Maailman parhaimmalle mummille!").

Joskus mietin, miten omat lapset kuvailisivat minua aikuisina äitinä. Olinko liian ankara? Poissaoleva? Keskityinkö liikaa kotitöihin ja pyysin hakemaan siskoa leikkikaveriksi? Vai muistaako lapset niitä positiivisia asioita joita minäkin; asioista juttelemista, naurunkikatuksia hassuille vitseille tai iltasuukkoja ja haleja?

Yksi peloistani on se, että ehkä äitinikin kuvitteli olevansa hyvä äiti. Ja hän oli väärässä. Entä jos sama tapahtuu minulle? Kuvittelen vain handlaavani homman ihan hyvin, mutta ehkä se ei olekaan niin?

Entä millaiseksi äidiksi kuvailisi itseään se kahden fas- lapsen äiti, jonka lapset on otettu kiireellisesti huostaan? Luuliko hänkin olevansa hyvä äiti ja tekevänsä parhaansa?

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tee halusi ostaa minulle äitienpäivälahjaksi älypuhelimen. Hetken mietin diiliä. Sitten näin itseni näpyttelemässä luurilla joka turkasen välissä, katse hautautuneena näyttöön. Tällä hetkellä oma "tässä hetkessä-läsnä just nyt- just tässä"- keskittyminen on muutenkin vähän hakusessa, joten sanoin muutaman kohteliaan ei kiitoksen jälkeen, "mä en helvetti halua sitä puhelinta!"

Ja vaikka vannoin, etten lahjoita Lastensairaalalle yhtään mitään (sen kun pitäisi olla numero yksi verorahoilla maksettavana ilman mitään lahjoituksia), hellyin ja lahjoitin äitienpäiväksi (taisin ostaa sillä vähän sädekehän kiillotusta viimeaikaisten sisustus/salikamppeet hankintojen jälkeen). Sain nimittäin toivomani aineettoman lahjan: rauhaisaa lepoa ja rennosti ottamista. Ja kun illalla oli hyvinkin löysä olo, Tee tokaisi lakonisesti virnuillen "no niin, nyt äiti taas jaksaa. Seuraavat 364 on sitten Tytyn, Veikan ja Ruunen päiviä!"

Veikka oli kerhotätien kanssa askarrellut. Perjantaina kerholla vietettiin kevätjuhlaa ja äitienjuhlaa. Yhtä juhlaa siis!

Ja Tytykin oli jossakin vaiheessa salaa tätien kanssa askarrellut.

Laatikon iloisia yllätyksiä!

Lauantaina juhlistettiin Flamingo spassa hääpäivää, joka oli jo alkuviikosta. Päälle maittavat sapuskat. Juhlaa siis lauantaikin!

Kuinka sattuikaan; teki mieli veristä pihviä ja caesarsalaattia, ja se listalta löytyi!

Sunnuntaina lähdettiin kehuttuun kirkon äitienpäivälounaalle.

Ja ihan aiheesta kehuttu!

Pääruoka ja kakkukahvit kruunasivat komeuden.

"Luune haluaa polkkanaa!"

Ruune halusikin possua.

Valvottu leikkihuone oli aika huippu (vaikka tajusin sen "valvottu" osuuden vasta ruoan jälkeen).

Hetki vielä hurjassa Kontulassa!

"Äiti, äiti, äiti !!"

Vähän sellainen olo, että pieni irtiotto tekisi hyvää arjen pyörityksestä ja koko tästä karusellista.

Mä en tiedä miksi, mutta lapset on enemmän minun perään kuin Teen. Ja vaikka "kuulemma" tulee kausia jolloin välillä ollaan enemmän isän ja välillä äidin kintereillä, meillä se on aina ollut näin. Vaikka Tee on vapaa-ajalla paljon lasten kanssa ja saa tarpeen tullen arjen pyöritettyä yksinkin, silti 98 prosenttisesti se on aina "äiti!".

Tänään rupesi kamelin kaula katkeamaan, kuppi läikkymään yli ja herra ties mitä kun "äidin" piti lusikoida puuro, "äidin" piti pestä hampaat, "äidin" olisi pitänyt nukuttaa... kun ensin koko päivän vastaat yksin lapsista ja kun illalla Teekin olisi vapaana, olisi ihan ihanaa, että lapset haluaisivat tapella Teen huomiosta ja hänen ajastaan. Eikä siinä, mutta kun se on aina "Äiti!" Milloinkohan rupeaa kuulumaan samalla tavalla iltaisin "Isi!" ?

Perkele sanon minä. Ja tuo "perkele" on päässyt viime päivinä muutamia kertoja omilta huulilta. Tuntuu kuin joku repisi koko ajan johonkin suuntaan ja kun vihdoin saat pakarat koskettamaan tuolia, kuuluu "äiti hei, voisinko mä saada..."

Ekan kerran jopa rupesin haaveilemaan hotelliyöstä. Ihan yksin. Puhtaat valkeat lakanat, hiljaisuus. Vain minä ja joku hyvä kirja.

Muistelisin lukeneeni jostakin, että 8-9kk kieppeillä vauvan syntymästä äidit ovat väsyneimmillään. Muistan ainakin Tytyn ajalta jotakin saman tapaista. Eihän se tietysti ihme ole, varmasti yöheräilyt rupeavat jo kuormittamaan, jos sellaisia siis on.

Eilen käytiin Ruunen neuvolalääkärissä. Kehottivat edelleen jatkamaan yösyöttöjä jos poika syö. Korvatulehduksen takia pituutta oli tullut puolisentoista senttiä lyhyessä ajassa, mutta paino oli laskenut 100 grammaa. Joten jos vaikka haaveilin että yrittäisin jättää yösyötöt, en raaski. Meidän riippana rimppakinttu, joka paikan höylä ja duracellpupu taitaa kuitenkin tarvita niitä.

Mutta tuota hotelliyötä tai muuta vastaavaa jään pohtimaan. Jos raaskin, taloudellisesti ja Ruunen osalta. Mutta olisi se kyllä aika ihanaa!!

Olo on vähän kuin....

Minä, Hanna.

Ihmisellä on monta roolia.

Edellisen blogini aloitin oltuani äiti noin puolitoista vuotta. Silloin se rooli oli kaikista eniten pinnalla, aiheutti päänvaivaa, valvottuja öitä, ahdistusta ja angstia. Vaimon rooli oli aika pahasti hakusessa, samoin kuin minäitse. Ystävä olin edes jollekin, onneksi. Kenen olohuoneen sohvalla olisikaan ollut parempi kirota ja juoda kahvia huonosti nukuttujen öiden jälkeen?

Viimeisen puolen vuoden ajan äitinä kirjoittaminen on välillä takunnut pahastikin. Se oli jonkin sortin lukko päässä, jonka ylitse ei päässyt. Kirjoittaminen minäitsenä ei sujunut, mutta ei oikein äitinäkään.

Vaikka Ruune vasta syntyi ja täytti omalla painollaan koko syksyn, jonkinlainen tasapaino roolien välillä oli saavutettu ja pysyy edelleen. Äitirooli ei niele 90 prosenttia olemisesta, vaan nykyään homma on vähän paremmin balanssissa.

Ystävä kysyi taannoin, että mitä minäitse kaipaisin. Liikuntaa vai mitä?

Olinkin vähän hämmentynyt, etten oikeastaan kaipaa mitään. Ainakaan kovin paljoa.

Äitinä oleminen on vähän kuin seksi suhteessa. Kun se sujuu, on se noin 10 prosenttia kokonaisuudesta. Kun se ei suju, valtaa se mielen, olemisen ja aiheuttaa tunnekuohuja ja ovien paiskontaa ja hautautumista vällyjen väliin, toivoen että saisi vain olla ihan rauhassa.

Siksi olikin ihana huomata, ettei minäitse kaipaa paljoa. Kun korvien väli on kunnossa, moni asia sujuu vähemmällä puurtamisella ja puhkumisella. Vastapainoksi ei tarvitse niin paljon hetkiä yksin elokuvateatterissa tai varastettuja minuutteja hiljaisessa saunassa torstai-iltana.

Joten vaikka äitiys onkin suuri rooli elämässäni, se sujuu nyt helpommin. Ja kun se sujuu helpommin, jää enemmän aikaa muille rooleille.

Joten tätä blogia kirjoittaa ennen kaikkea minä, eli Hanna. Joka on myös vaimo, äiti, tytär, sisko, ystävä ja kummi. Ainakin.