Sota hiekkalaatikolla

Tänään paloi käämi.

Muksuilla on paljon kavereita, niin tyttöjä kuin poikia. Yleensä leikit sujuu kuin tanssi; ollaan sovussa, neuvotellaan ja leikitään leikkejä joihin jokainen mahtuu mukaan omalla roolillaan. Siellä mukana menee ne pienimmätkin, eikä kukaan ole edes tainnut miettiä sukupuoliasiaa. Asiaa on varmasti helpottanut se, että kavereina on niin samanlaisia ihmisiä kasvatustapoineen, että suuria eroja tällaisissa asioissa ei synny.

Kunnes sitten jo perjantaina katselin kummastellen meininkiä ja tänään heräsin horroksestani raivon partaalle.

Kun mukana on eräs poikapuolinen kaveri, leikkijät rankataan kovalla kädellä. Ryhmädynamiikka muuttuu täysin. Sopuistasta, vaikkakin vauhdikkaasta leikistä muotoutuu hetkessä raakaa peliä, jossa kelpuutetaan vain osa ja osa jätetään kylmästi ulkopuolelle.

Raivostuin. Siitä, että lapsen äiti antaa tämän tapahtua, vaikka tuo meininki jatkuu ja jatkuu.
Raivostuin siitä, että en ole tajunnut mikä on homman nimi. Kun vauhdikkaasta ja empaattisesta Tytystä sulkeutuu totisen näköinen yksinvaeltaja, saa se tämän äidin näkemään punaista.

Mainitsin asiasta pojan äidille. Ei ole ok, että kaverit valitaan leikkeihin sukupuolen mukaan. Kaikki leikkii yhdessä, eikö se nyt ole selvä juttu. Kommenttina oli, että Tytyn pitää itse sanoa asiasta. Anteeksi mitä? Kolmevuotiaanko täytyy itse pitää puolensa sellaista vastaan, jolle ei ole opetettu muiden huomioimista tässä asiassa?

Puhuin asiasta pojille ja Tyty meni innoissaan mukaan. Kunnes näin kyseisen pojan elehtivän rumasti tytölle ja lopulta kuulin sanat "mene pois, me ei haluta sua tänne!" Iloisesti hymyilevä tyttö muuttui hetkessä surulliseksi ja surkeana ojensi pojan lelun takaisin.

Silloin napsahti. Ei saatana, nyt loppu. Minun tyttöäni ei kohdella noin!

Painelin pojan perään ja sähisin hampaideni välistä: "Sä et puhu Tytylle noin. Et enää ikinä. Sä otat joka ainoan kaverin mukaan leikkeihin. Onko selvä?! Nyt loppu tollanen käytös!" Kaveri tuhahti jotakin koppavan kuuloista hampaidensa välistä. "Ymmärrätkö? Mä olen saanut tarpeekseni tuosta miten sä puhut toisille lapsille! Ymmärrätkö, nyt loppu?!" Lopulta jannu tajusi, että olin tosissani.

On ihan helkkarin naurettavaa, että pitää vääntää tällaisesta asiasta. Tähän asti kun oletus on ollut omilla lapsilla ja kavereilla, että kaikki leikkii yhdessä, onkin varsin avartavaa huomata, että joillekin vanhemmille tällainen valikointi ja seulonta on ok. Missä vaiheessa sitten aletaan lapsille opettamaan muiden huomioimista jollei jo pienestä asti? Kaikista ei tarvitse pitää, eikä olla edes kavereita, mutta toimeen täytyy tulla. Jo kaksivuotiaat sen osaavat kokemukseni mukaan, kunhan aikuiset välillä muistuttavat ja ohjaavat lasta. Mutta jollei mitään muistutusta tai ohjaamista tule, niin missä vaiheessa sitten tällainen lapsi oppii? Tuskin se ainakaan kertaheitolla käy.

Loppupeleissä kaikki päättyi hyvin. Omien sierainteni polte muuttui tuhkakasaksi, ja lapset löysivät leikkiseuraa saman oloisista läheisistä kavereista. Illalla vielä juttelin Tytyn kanssa. Selitin, että pojan on ehkä hankala leikkiä tyttöjen kanssa jollei koskaan ole sitä tehnyt. Mutta nyt on hyvä aika oppia.

Helppoa elämää kotinurkilla

Käytiin tänään rannalla. Siinä lasten touhutessa ympärillä mietittiin Teen kanssa mitä syötäisiin illalla. Noutoruokaa? Oma tekemää? Jonnekin syömään?

Lopulta päädyttiin siihen lopputulokseen, että tällaisen rauhallisen ja kiireettömän päivän kruunaisi helppo ateriointi ravintolassa. Joskin valittiin kotona kokkaaminen.

Välillä ihmettelen, mitä mielessä on silloin liikkunut kun ollaan sunnattu kavereiden kanssa reilun vuoden ikäisten ja parin kuukauden ikäisen Tytyn kanssa Korkeasaareen kolmenkymmenen asteen helteessä. Tai maksettu itsemme kipeiksi sisäänpääsystä ja laitelipuista reilun kahden vuoden ikäiselle ja itsellemme.

Tai kuka on nauttinut eniten siitä, että ollaan ajeltu metrolla toiselle puolelle kaupunkia puistoon muutamaksi tunniksi ja sitten takaisin kotiin? Puhumattakaan siitä kello viiden ruokailusta ravintolassa lasten ja ystävien kanssa. Kenen mielestä se oli oikeasti rentouttavaa kun koko touhu päättyi väsyenergisten lasten kuuroihin korviin?

Viime kesäiset puistoruokailut jatkuvat tänäkin vuonna!

Sanotaanko, että meidän reviiri on pienentynyt jokaisen lapsen myötä. Ensimmäisen kanssa liikuttiin päivittäin pitkiäkin matkoja. Kahden kanssakin vielä, vaikka se "onko tässä mitään järkeä"- ajatus tulikin aika usein mieleen. Jotenkin sitä vain ajatteli, että "mä en ole sellainen äiti, joka vaan istuu kotona lasten kanssa. Hulluksihan siitä tulis! (ja siellä rajallahan taidettiin siitä huolimatta käydä!)" Usein juuri tuollaisia ajatuksia herättäneiden retkien päätteeksi äidin pinna oli kireällä ja lapset olivat puoliväsyneitä. Hauskaakin tottakai oli, mutta oliko se lähteminen aina sen väärti?

Meidän takapihan aarre: Metsä.

Nyt voi sanoa, että meidän maantieteellinen reviiri on pienentynyt roimasti. Mutta vastapainoksi sosiaalinen elämä on helppoa ja vilkasta. Kun on huomannut, että täällä kotinurkillakin on ihan "potentiaalisia" kavereita, tarvinneeko sitä lähteä sen pidemmälle arkipäivisin? Ja mikä parasta, kun pysyttelee kotinurkilla, saa todennäköisemmin niitä kavereita ja ystäviä lyhyen matkan takaa kuin toiselta puolelta kaupunkia (mikä taas helpottaa pikatreffien järjestymistä, leikkikaverin kutsumista tai avunpyytämistä lastenvahtimiseen). Nyt nimittäin vaakakupissa painavat sellaiset asiat kuin "lähellä" ja "helposti" entistäkin enemmän (vaikka tottakai niitä" kauempanakin" asuvia kavereita on aina mukava nähdä).

Neljän vuoden aikana puistosta on löytynyt oma sosiaalinen elämä (vaikka tuona päivänä taisikin olla vähän tyhjää...).

Sitä voisi lähteä ja touhuta ties mitä arkipäivien aikana, Helsingissä kuitenkin on nähtävää ja koettavaa. Jossakin vaiheessa vain huomasin, että haluan itsekin nauttia niistä retkistä (lue: keskustaan). Ei niin, että "hauskaa" pidetään aina lasten ehdoilla ja äidin pinna venyy ja paukkuu. Kun se kotiovesta poistuminen voi joskus olla jo verenpainetta nostattavaa, saati sitten kaikki kikkaloinnit ja känkkäränkät pitemmällä reissulla. Siksi massatapahtumat, väenpaljoudet ja pitkät välimatkat julkisilla on nyt siellä listan häntäpäässä. Top kolmosessa "Minne mennä" komeilee "Ystävät ja sukulaiset", "Ranta" ja "Metsä".

Ystävien kanssa rannalla.

Enkä kyllä voi sanoa, että olisi jostakin jäänyt paitsi. Lapsille riittää kun on leikkikavereita, äidille kun on aikuisia kavereita ja juttuseuraa. Ei tarvita mitään ihmeellistä kikkailua että arki tuntuu mukavalta. Paine siitä, että jotakin pitäisi tehdä vain tekemisen vuoksi, on hävinnyt. Ehtii sitä sitten arkenakin taas kun siltä tuntuu.

Rakkaat kamut.

Sekametelisoppaa, hyvää päivää!

Mummi soitti torstaina:

"Tuliskohan Veikka huomenna tänne viikonlopun yli?"
"Ne on mummolla ja papalla Teen kanssa. Ei varmaan kyllä vielä huomenna."

Ja kun illalla kotiin rantautui väsyneet, mutta tyytyväiset lapset, kuiskasin Veikalle nukkumaan laittaessa mitä mummi oli soitellut.

"Mutta katsotaan joku muu päivä, kun just vasta tulitte kotiin."
"...Nyt mää kyllä helmostun!"
"...Ai miten niin?"
"No mä haluan mennä mummille!"

Vähän hymyilytti. Aiemmin kun jannu purki turhautumistaan huutoitkulla, nykyään kuulee synkän näköisen pojan suusta "nyt mua kyllä helmostuttaa."

Thaimaassa syötiin hedelmiä leivän päällä. Tämä onkin yksi Veikan suosikkileivistä: Vesimelonia lisukkeeksi.

Lauantaita vietettiin rennosti rannalla Teen lapsuudenystävän ja tämän ystävien kanssa. Ruunen ja Teen pysytellessä rannalla, muut kävivät heittämässä talviturkin meressä. Ei siis voi olla kovin kylmää, sillä yleensä pystyn tekemään tuon vasta heinäkuussa (jos silloinkaan).

Mustikkamaalla.

Perjantaina kun lapset olivat nukkumassa, vanhemmat herkuttelivat. Voisin elää tällaisella ruoalla koko kesän!

Sunnuntaina Teellä oli tiedossa työpäivä kotoa käsin. Joten kun oltiin sovittu, että lapset menevät mummille maanantaina, hyppäsinkin sunnuntaiaamuna lasten kanssa autoon ja huristeltiin parin tunnin matkan päähän.  Siellä mummi, vaari, eno, täti ja isotäti odottivat pieniä vieraita.

Mummin kirppikseltä tein paitalöydön ja mukaan sain kasan grillattavaa. Veikka ja yökyläilyn makuun päässyt Tytykin jäivät rennosti vaarin kainaloon löhöilemään jälkeeni. Vielä lähtiessä toitotin Tytylle, että jos tulee kamala ikävä, voi soittaa kotiin ja äiti hakee aiemmin. Saa nähdä tuleeko se ikävä ensin äidille vai tyttärelle.

Muistatteko vielä nämä tyypit...?

Mummin kirppikselle päätyi omat matkaopukset(kin).

 
Illansuussa lähdettiin Teen kanssa Itikseen Ruunen kera. Tuollaisina harvoina hetkinä kun on vain se nuorin mukana, sitä ikäänkuin palaa sinne aikaan kun oli vain yksi lapsi. Palaa menneisyyteen ja tuntuu, että sitä nuortuu sen neljä vuotta ja ajatuksetkin ovat sen mukaisia. Kun ei ole kuin yksi peräänkatsottava, jää tilaa muullekin. Tai ehkä se on se kesä tai mielialalääkkeen lopetus (joka aiheuttaa siis haluttomuutta), mutta sitä toista katsoo enemmän sillä silmällä.

Päikyt.

Kävin jo muutama päivä sitten hypistelemässä Top Sportista mekkoa. Oli vain niin saakelin kallis omasta mielestäni, vaikka alennus tulikin. Nyt sen kuitenkin hain Teenkin kehuttua miten hyvältä näytti. Lopuksi vielä käytiin syömässä, Ruunen flirttaillessa naapuripöydän vuoden ikäisen kanssa.

Vaikka oli ollut pitkä päivä, Teen laittaessa Ruunea nukkumaan, painuin salille. Ehkä vikatikki. Kuuma kuin kamiinassa ja tehot minimissä. Silti mieli vaati rutistusta ja kotiin mennessä tuntui kuin olisi kävellyt pumpulissa.

Liian vähän nestettä tai suolaa, mutta kotona oli otettava lepoa lattialla ennen suihkuunmenoa. Olisin voinut nukahtaa siihen paikkaan kuolan valuessa pitkin poskia. Suolapähkinät ja nestetankkaus onneksi auttoivat hetken päästä.

Aiemmin kyselin salilla kunnon vatsatreeniä. Tuolla on muutama laite, mutta ne ovat jotenkin "tehottomia" vaikka pitäjä näyttikin kuinka ne toimii. Oma virheeni oli ollut, että kun olin mättänyt liikaa painoa, liike kärsi, mutta vähemmällä painolla ei taas tuntunut missään.

Sainkin hyvän vinkin: Lattialle selälleen, käsillä puolapuista tms. kiinni ja heitetään jalat lattialta pään yli.

Nyt sitten vatsalihakset huutaa hallelujaa ja hoosiannaa. Ainakin tietää, että tuo on tehokasta. Aiemmin kun tuntui vain kaikkialla muualla kuin siellä vatsassa.

Saadaan ystävä taas muutamaksi viikoksi meille. Meillä onkin Teen kanssa jo alkuviikolle lehmä haudattuna: Kun Ruune menee nukkumaan, yritetään häipyä kahdestaan salille jos ystävä suostuu jäämään lapsenvahdiksi. Päästään yhdessä hikoilemaan, mikäpä sen hauskempaa!

Lämpö porsaan kotiin ajaa

Ei mennyt hotelliyö ihan niinkuin piti.

Päivä oli varsin mukava: Ystävän kanssa syömässä ja muutamalla lasillisella, turinaa ja purinaa.

Kävin ennen treffailua heittämässä hotellille kamat. Huomasin heti, että huone oli tajuttoman kuuma. Aurinko oli porottanut koko päivän pieneen yhden hengen huoneeseen, eikä ilmastointia ollut. Mainitsin asiasta, mutta ainut mitä asialle olisi voinut tehdä, oli avata ikkuna.

Kun treffaamisen jälkeen illalla palasin hotellille, ei tilanne ollut muuttunut. Avasin ikkunan ja rupesin alusvaatteisillani lukemaan kirjaa. Poskia kuumotti ja ilma tuntui seisovan. Kävin alhaalla mainitsemassa uudestaan asiasta. Tsekkasin termostaatin, joka oli poissa päältä.

Lopulta kävelin alakertaan ja sanoin, etten pystyisi tuolla huoneessa nukkumaan. Virkailija oli todella pahoillaan, mutta koska hotelli oli täynnä, ei oikein jäänyt vaihtoehtoja. Sain rahat takaisin ja päätin suunnata yöunien sijaan kotiin.

Metro- lehdestä olin hetkeä aiemmin bongannut "Locke"- elokuvan arvostelun. Ja kun kiire ei kotiin vielä ollut, päätin käydä katsomassa leffan, joka juuri sopivasti alkoi Tennarissa.

Leffassa puolentoista tunnin ajan seurataan miestä, joka ajaa kohti Lontoota. Puheluiden kautta selviää, miksi mies on matkalla sinne, eikä ole kotona vaimonsa ja lastensa kanssa katsomassa jalkapallo- peliä.

Koko leffassa oli siis yksi ainut näyttelijä ja kulisseina toimi auto. Mutta se riitti. Ihan helkkarin hyvä elokuva, joka piti otteessaan loppuun asti. Suosittelen lämpimästi.

Tänään oli sitten Teen vuoro painua Robbie Williamsin keikalle. Lasten kanssa nautittiin kesäkeleistä ja temperamenttisen tytön kanssa väännettiin vähän yhdestä jos toisesta asiasta. Mutta nyt kaikki nukkuu ja itse jatkan "Call the midwife"- maratoonia.

Öitä!

Ravintola Fuku

Savuavat korvat

Jostakin syystä pinna on kuin viulunkieli. Ja varsinkin perheen tahtoikäisen kanssa se vain soi ja soi.

Ruune valvotti koko viime yön. En tiedä montako varttia ehdin nukkua aina pojan huutojen välissä. Tänään sille onneksi syykin selvisi kun rupesin vähän vuotavan nenän, syömättömyyden ja nukkumattomuuden takia epäilemään korvatulehdusta. Sehän se siellä kaiherteli.

Aamulla lähdettiin kaupan kautta puistoon grillaamaan. Tyty odotti ennen parkkipaikkaa potkulaudallaan, Veikka potkupyörällään. Yks kaks mimmi vain lähti menemään. Huusin perään, Veikka huusi. Tyttö vain potkii ja potkii vauhtia, katoaa parkkipaikan jälkeen roskakatoksen taakse jalkakäytävälle.

Juoksin perään, samalla huusin niin että naapuritkin taatusti kuuli. Veikka huusi, yhdessä mentiin roskatoksen taakse, naista ei näy missään. Juostaan risteykseen ja siellähän se tättähäärä viipottaa; jalka potkii alamäkeen vauhtia, kiljun kun syötävä pysähtymään. Ei perhana edes hidasta.

"Odota tässä!" Huudan Veikalle, pistän jarrut rattaisiin päälle ja spurttaan huutaen Tytyn perään. Lopulta saavutan mimmin, joka hymyillen tokaisee; "Minä osasin potkutella hyvin!"

Käämi repeää ihan täysin. Huudan siellä tien laidassa jalkakäytävällä kitarisat vilkkuen "Tajuatko, sä olet vasta kaksi vuotias! Jos sä ajat vahingossa autotielle, sä voit kuolla!" Nappaan tyttöä kädestä ja otan potkulaudan toiseen käteen. Olen niin vihainen pelästyksestä että tekisi mieli karjua suoraa huutoa.

Veikan ja Ruunen luona jatkan, naapuri kävelee ohi, myöhemmin kertoo oman poikansa tehneen ihan samaa samanikäisenä. Lohduttaa, vaikka toisaalta tekisi mieli repiä hiuksia. Omia siis.

Iltapäivästä lähdetään viemään Ruunea päivystykseen. Tee on myöhässä, joten pakkaan koko revohkan autoon.

Ensin huudetaan lippistä. Sitten koko puolituntinen aurinkolaseja. Ihme, mutta Ruune nukahtaa siihen meteliin. Vihdoin.

Lastenklinikan pihassa nappaan Ruunen ja Veikan, hampaat kirskuen pyydän pihalla odottanutta Teetä hakemaan lainattu turvaistuin sillä välin Tytyn kanssa. Koko piha raikaa kun mimmi näyttää mitä mieltä on asiasta.

Kotimatkalla pissattaa. Janottaa. Ruoka on väärää. Turvaistuimen vyön kanssa pitää kikkailla. Kotona vaihdetaan vaatteet, alta paljastuu jo haalenneet "kirahvinraidat", joita on vedetty pitkin kehoa. Onneksi "saksalaisen kovasti kritiikkiä saaneen johtajan"- viikset ovat jo hävinneet.

Sama tyttö, joka saa pakahtumaan ylpeydestä, saa itsessäni esiin vähemmän kauniita puolia. Sama tyttö, joka jaksaa puoli tuntia jankuttaa yhtä ja samaa, toisella hetkellä kertoo rakastavansa "vauvoja, kaikkia naisia ja poikiakin." Tyttö joka nipistelee isoa veljeänsä, osaa taitavasti huijata lautasten viennin kanssa tai saa Veikan raivon partaalle, ei ole kertaakaan korottanut ääntänsä, lyönyt, saati tehnyt mitään ilkeää Ruunea kohtaan. Sama tyttö paijaa nallejaan, "Lääkäri Tytynä" hoitaa äitiä, eikä suostu pukemaan mitään, missä on rimpsua, kukkia tai muuta vähänkin "tyttömäistä".

Muistan, että lapsena törmäyksiä tuli eniten isäni kanssa, ihan siitä syystä, että olimme suht samanlaisia. Ja sitä samaa huomaan nyt suhteessani Tytyyn. Kun Tee pystyy ottamaan maltillisemmin pienen naisen "temppukohtaukset", itselläni savuaa jo korvista.

Ehkä kahdenkeskinen aika auttaisi vähän asiaa. Tai sitten ei. Huomenna kuitenkin kokeillaan, josko pieni hetki tyttöjen kesken vähän lieventäisi tätä savunnousun määrää molempien nupeista.

Rakas, Pikku Pöntiäinen...

 Mimmeli, Murmeli, Jermuermu,

Aapeli, Irmeli, Sipukka, Pierumaakari

 

Kimuli, Jantteri, Rakas, Ukko, 

Höpönöpö, Kerttuli, Pimatsu, Ruuneperi,  

Höpsöpöpsö, Mimmi, 

Muru, Jäbä Leissön, Ukkeli

 

Murunen, Jäbä, 

Pöntiäinen, Rumpali, Keijo

 

Inkeri, Ilmari, Einari, 

Sipuli, Pikku apina, Pimu

Simpanssi, Marakatti, Mimmuli, 

Velmuelmu, Jalmari, 

Kultarakas.

Ei niin tyyni- äiti

Lapsena jos joku sanoi rumasti tai haukkui, ja pahoitit mielesi, aikuiset sanoivat "älä välitä?" Mutta miten sitä muka olisi voinut olla pahoittamatta mieltään? Ihan kuin itse olisi ollut jotenkin huonompi kun kiusaaja sai rauhassa lällättää kun aikuisten mielestä "se on ihan normaalia lasten toimintaa."

Muistan vielä miten pahalta tuntui. Oli se sitten kaveri, veli tai joku aikuinen. Enkä ainakaan itse usko oppineeni tai sisuuntuneeni siitä yhtään. Päinvastoin. Itsetunto sai aina kolauksen ja vieläkin muistaa paremmin ne rumat sanomiset kuin kauniit.

En usko, että lapsi oppii mitään siitä, että maailman raadollisuus lyödään naamaan mahdollisimman pienenä. Pettymyksiä tulee ja niitä mielestäni on hyvä oppia käsittelemään, mutta niin kauan kuin vain mahdollista, haluan että lapseni saavat elää mahdollisimman "harmitonta" elämää lapsuutensa ajan. Nollatoleranssi kiusaamisessa ja leikeistä ulosjättämisessä, murheista ja huolista vapaina niin paljon ja kauan kuin mahdollista.

Eilen lähdin lasten kanssa ulkoilemaan. Aiemmin päivällä ollut tapaaminen oli syönyt kaikki energiat ja oloni oli aika takakireä jo valmiiksi.

Veikka pyöräili edellä ja jäi puoleen väliin mäkeä odottamaan kerrostaloalueen pikkutiellä. Sain pojan kiinni aika nopeasti ja jannu katseli totisena erään kerrostalon pihalle, jossa liuta n. 10 vuotiaita poikia seisoskeli.

Paikalle pyyhälsi nopeasti kaksi pienempää ulkomaalaistaustaista poikaa, jotka kertoivat isompien nimitelleen Veikkaa.

"Nuo tuollako?"
"Joo."
"Mitäs ne sanoi?"
"Että se on läski."
"Läski!?"

Jumanvita tällä äidillä kilahti ja pahasti.

Kitapurjeet vilkkuen karjuin poikia "Nyt tänne ja vähän äkkiä!" Yksi uhmakkaana kysyi takaisi, että miksi johon kerroin poikien tietävän "helkkarin hyvin miksi!"

Sakki rupesi luimussa kävelemään tielle päin ja huutelivat vielä, että "me vaan naurettiin kun noin pienellä on iso pyörä." ("Se valehtelee", pienempi kuiskasi vierestä.)

"Ette muka haukkuneet läskiksi?!" Poikien syyllinen ilme kertoi kaiken.

Siihen sakki sitten tömähti muutaman metrin päähän nolon näköisenä. "Ja pyydätte anteeksi ja vähän vikkelään! Ootte jo sen ikäisiä että pitäisi tietää mikä on hölmöä käytöstä! Ja vielä haukutte pienempää! Kattokaakin että tää on viiminen kerta kun lauotte tuollaisia typeriä kommentteja, onko selvä?!"

Pojat nyökyttelivät nolona, hipsivät vuorotellen Veikan eteen ja pyysivät anteeksi.  Ja mitä tekee Veikka: hymähtäen vastaa "no ei se mitään."

"Mä en sitten halua nähdä teitä näissä merkeissä enää. Onko selvä? Heippa!"

"Olipas ne typeliä poikia", Veikka tokaisi ja lähti polkemaan eteenpäin.

Matkalla tuli vähän syyllinen olo. Karjua nyt keskellä asuinaluetta naama punaisena pikkupojille. Harvoin suutun, mutta kun suutun, saatan ehkä vähän olla pelottava.

Myöhemmin vielä kysyin Veikalta, että tuliko paha mieli poikien sanomisista. Hyväntahtoisesti jäbä tokaisi; "Noh eei, ne vaan käyttäyty vähän typelästi!" Lisäsin vielä, että poika muistaa, että haukkujilla on vain vähän huono itsetunto ja sitä yritetään pönkittää toisille rumasti puhumalla. Vika on heissä, ei siinä ketä haukutaan.

Naurahdus. "No joo, joo äiti."

Tyttöni mun

Siis minullahan on ollut tuollainen pieni tyttö kaksi ja puoli vuotta. Siinä se on mennyt huidellut veljensä vanavedessä. Varsin temperamenttinen, sisukas, järjestelystä pitävä ja sydän kultaa täynnä (varsinkin pikkuveljeä kohtaan).

Näen tytössäni paljon itseäni lapsena. Niin hyvässä kuin huonossa. Omapäinen, mutta saattaa reippauden alle piilottaa epävarmuuden ja pahan olon.

Tänään oli aika raskas päivä. Puolitoista viikkoa sisällä muutamia pieniä poikkeuksia lukuunottamatta rupesi olemaan kaikille liikaa. Itse olin väsynyt ja vielä osittain taudin runtelema. Ja tietysti se heijastui sitten lapsiin. Pinna ei ollut paras mahdollinen.

Samoihin aikoihin kun Tee tuli kotiin töistä, lapsilla oli järkyttävä riita taas aiheesta X. Lopulta molemmat tekivät omia palapelejään eri huoneissa, mutta näin selkä kyyryssä istuvalla Tytyllä oleva jokin huonosti.

Kysyin ja tyttö purskahti kädet vapisten itkemään. Kertoi sitten mikä painoi. Yhdessä tehtiin palapeli loppuun.

Lähdin saunaan. Ovea kiinni laittaessani kuulin mimmin sanat "haluaisin äitin kanssa saunaan!" Rappukäytävässä käännyin takaisin ja otin Tytyn mukaan.

Saunassa istuttiin ja juteltiin siinä lomassa. Mimmi kanteli vettä sankoon ja pois.

Siinä hänen hyöriessä ajattelin, että tytön kasvattaminen on minulle ainakin ihan erilaista kuin pojan. Vaikeampaa. Tyttöä peilaa oman lapsuutensa kautta. Itse saatan helposti syyllistyä siihen, että luulen Tytyn pärjäävän helposti, vaikka asia ei aina ole niin. Kun itsekin on pärjännyt (vaikkei ihan helpoimmalla tavalla) niin tyhmästi saattaa ajatella, että kyllähän se tyttökin pärjää!

Muistan ainakin omasta lapsuudesta sen, kun oli todella paha mieli, mutta sitä ei halunnut näyttää. Kätki sen reippailun alle kun ei osannut ottaa muilta lohdutusta vastaan.

Ja siinä lauteilla tajusin, että haluan niin paljon, että minulle ja Tytylle syntyisi hyvä äiti-tytärsuhde, joka veisi läpi elämän. Mutta samalla pelkään, että toistan omaa äitiäni omassa lapsuudessani. Sillä vasta viimeiset pari vuotta olen voinut sanoa, että äitini kanssa välit ovat hyvät, eivät monimutkaiset.

Luulen, että sen reippauden alle Tyty on myös saattanut kätkeä omaa oloaan siitä, että pikkuveikka on tullut ja ottanut ison palan vanhempien huomiosta.

Kotona iltapalalla juteltiin vielä Tytyn kanssa ja tajusin, että "me tytöt" on isompi juttu hänelle kuin aina muistankaan. "Me tytöt käytiin saunassa" ja muina eri versioina toistettuna. "Me ollaan naisia!" lause sai ison hymyn huulilleni.

Joten illalla kun Tyty kysyi saisiko tulla minun ja Ruunen kanssa nukkumaan samaan sänkyyn, suostuin.

Joten siinä kolmistaan tossattiin kylki kyljessä mietin, että minun täytyy käyttää hyödyksi sitä, että Tyty on aika samanlainen kuin minä pienenä. Täytyy yrittää nähdä sen reippauden taakse joka kerta kun tuntuu ettei se ole aitoa ja yrittää kaivaa esiin syy reippaan esittämiselle. Ettei aina tarvitse olla reipas, vaan joskus voi olla heikkokin.

Asenteenmuutoksella

Aamulla olin tuhottoman väsynyt. Yö oli jälleen sangen repaleinen Veikan ja Tytyn vuoksi, Ruune onneksi nukkui suht hyvin, vaikka aamulla selvästi oli vähän kuuma ja yski.

Otin tavoitteeksi, että löysään, löysään ja löysään. Kaksi edellistä päivää oli vienyt rutosti energiaa. Sanoinkin Teelle ennen kuin mies lähti töihin, että en sitten tee yhtään kotitöitä tänään, vain pakollisen. Päässäni mietin, että leikin vain lasten kanssa, lounaaksi leipää ja jädeä, luetaan paljon ja katsotaan piirrettyjä.

Ja tosiaan, vaikka päivä ei ollut sen iisimpi, niin asenne ratkaisi. Lapsilla oli hauskaa kun saivat käteensä nastakokoelman, niitä sitten pistelivät sohvan reunan täyteen. Tehtiin helmistä koruja, piirrettiin, askarreltiin jokaiselle "oma" pikkuteltta kartongista, luettiin, höpsöteltiin, otettiin päikkärit ja lounaaksi syötiin leipää ja jäätelöä. Ja tuli kotityötkin tehtyä, mutta jotenkin kummasti siinä sivussa, jossakin välissä.

Ruune nukkui varsin huonosti nenätipoista huolimatta ja sohvalla puolikuntoinen Veikka juoksutti menkä ehti. Illalla kun Tee kotiutui, lähdettiin jo paremmassa kunnossa olevan Tytyn kanssa vähän autoilemaan ja haettiin illaksi herkkuja.

Oli tosiaan sellainen päivä, että "mistä aita on matalin."

Tykkään tällä hetkellä siitä, että Veikka on kohta jo neljä ja Tyty kesällä kolme. Heidän kanssaan kun saa nykyään touhuta niin paljon sellaista, mistä itsekin innostuu. Tuo nastoilla sohvan koristelu ei ehkä kuulu siihen kategoriaan, mutta moni muu juttu kyllä.

Olen aina ajatellut, että haluan kasvattaa lapset niin, että sääntöjä on mahdollisimman vähän, mutta niistä vähistä pidetään kiinni. Tähän kuuluu kaikki sellaiset asiat, mitkä voi satuttaa itse lasta tai muita tai aiheuttaa vahinkoa. Kohteliaat käytöstavat ja muiden huomioiminen (yleensä sen siskon/veljen). Muuten yritänkin olla puuttumatta ja estelemästä mahdollisimman paljon muksujen tekemisiä. Ja nyt varsinkin olen kiinnittänyt asiaan enemmän huomiota. Mutta koska itsellä on pääpiirteittäin hyvä fiilis, jaksaa pysähtyä miettimään ennen kiellon kajauttamista ilmoille, että miksi tämäkin asia pitäisi kieltää. Ja yleensä ei pidäkään kun tarkemmin miettii.

Ostin kirpparilta spiderman puvun, johon Tyty ihastui ikihyväksi. Muuta ei sitten ole pitänytkään (Blogger taas jostakin syystä sotkee kuvat...)

Janna Rantalalla oli haastattelu uudessa Meidän perhe- lehdessä. Siinä oli häneltä ihan ajattelemisen aiheiset vinkit.

Luovu kasvatusperiaatteista:

1. Joiden johtamisesta hyvään pitkän ajan kuluessa ei voi olla varma.
2. Joita pidät yllä näyttääksesi toisille. Päteminen lapsen käytöksellä on tyhmää.
3. Jotka eivät enää auta lasta. Joskus säännöt jäävät päälle, vaikka lapsi osaisikin jo toimia itse.
4. Jotka ovat toisaalta vanhempien keskinäistä valtataistelua siitä, kumman tavalla asiat perheessä tehdään.

Mutta nyt nukkumaan. Hyvää yötä!

Sairastuvasta päivää!

Mun pitäisi olla nukkumassa, mutta täällä silti kupeksin. Kello on vasta puoli yhdeksän ja jos olisin fiksu, sammuttaisin koneen ja painuisin sänkyyn. Mutta pakko varastaa pieni hetki itselle ja pään puhdistukselle.

Veikka on ollut sunnuntaista lähtien flunssassa ja toissapäivänä nousi kuumetta. Eilen ja tänään on hiponut siellä lähemmäksi neljääkymmentä.

Käytiin eilen lääkärissä, kaikki oli ok. Kirjoitti yskänlääkereseptin, jota en kuitenkaan hakenut kun kotona sitä oli.

Viime yö oli yksi pirulainen: Ruune pyöri ja hyöri päästyään valloilleen kapalosta, Veikka ja Tyty itkivät vuorotellen oloaan. Loppujen lopuksi Tee nukkui pojan kanssa 155 senttisessä yläsängyssä. Parisen tuntia taisi tulla unta molemmille.

Aamulla Tee painui töihin ja Veikka jatkoi yskimistään, mikä paheni aika tavalla. Tytylle nousi kuume ja Ruune rintalakkoili. Viideltä ensimmäisen kerran ehdin vetää henkeä kun sain Ruunen nukkumaan ja muksuille piirretyt pyörimään. Veikka oli niin kipeä, että päivä oli yhtä itkua. Ja kun kaksi kolmesta on sairaana, haluaa ne kaksi koko ajan olla kainalossa, aivan kuten se perheen pieninkin.

Ennen kahta Veikka oli parisen kertaa yskinyt niin kovaa, että oli oksentanut. Samaa tapahtui eilen ja yöllä. Yskä oli tauotonta, välillä niin pahaa, että poika itki kivusta kun vatsaan koski. Naama valkoisena ja silmät puoli tangossa sain vähän syötettyä kaverille jäätelöä. Juomat onneksi meni.

Kahden aikaan jannu sitten valitti että hengittäminen on vaikeaa. Soitin Teelle, että pääsisikö kotiin jos lähden viemään poikaa. Ei onnistunut. Naapuri ei ollut kotona, joten lopulta herätin Ruunen päikkäreiltään ja istutin koko köörin autoon (onneksi on tuo auto!). Painelin terveysasemalle ja ilmoittautumisluukulle.

"No sellaista se yskä on, että se laittaa yskittämään," tokaisi hoitaja kun selitin asiani Veikan samalla kakoessa vieressä. "No ei tuo nyt ihan normaalia ole," oli pakko tokaista ja istutin pyllyni tuolille. Pois ei lähdettäisi.

Lopulta saatiin aika tutulle päivystävälle lääkärille. Kaiken tutkimisen jälkeen kysäisi, että onko suvussa astmaa. Kerroin, että itsellä on ollut rasitusastma, mutta ei oireile enää kuin esim. kylmällä ilmalla. Epäillen infektioastmaa usutti meidät hoitohuoneeseen saamaan avaavaa lääkettä.

Kotiin tultiin ventolinen ja babyhalerin kanssa. Codesan- yskänlääke lisänä. Poika voi jo selvästi paremmin tulomatkalla ja kuiskasi pihalla nuutuneen näköisenä "äiti, mä haluan ottaa tosi pitkät päikkälit!" Selvästi jatkuva järjetön yskiminen vaati veronsa.

Ruune tissilakkoilee, en tiedä miksi. Johtuuko siitä, että viimeiset pari päivää on ollut niin kamala kiirus koko ajan, että poikakin on sen huomannut. Vaikka neljän seinän sisällä ollaan oltu koko ajan, luulisi, että kiire ei olisi mihinkään. Silti koko ajan on saanut olla liikekannalla. Milloin on ollut oksennukset sohvalla, milloin pissat menneet housuun (mitä ei siis yleensä enää tapahdu kuin harvoin), milloin on pitänyt lääkitä, paijata, lohduttaa, vaihtaa vaatetta, yrittää nukuttaa, laittaa ruokaa (jota kukaan ei ole syönyt), keittää lämmintä teetä, pyyhkiä nenää, pestä käsiä... onko ihme, että perheen nuorin on jäänyt vähemmälle huomiolle kun yleensä niin touhukkaat sisarukset ovat maanneet välillä apaattisina sohvalla ja välillä itkeneet syystä jos toisesta.

Toivotaan, että tuo tuosta hellittäisi. Poika oli nimittäin tänää niin vähällä ruoalla, että tissit olivat illalla jo räjähdyspisteessä. Onneksi ennen unia vähän sai menemään.

Eilen saatiin Teen kanssa juteltua. Tultiin siihen lopputulokseen, että tähän parisuhteeseen on kiinnitettävä enemmän huomiota. Jos puolet avioliitoista päättyy nykypäivänä eroon, on parempi yrittää vaikuttaa asiaan jo nyt, ettei niin pääsisi tapahtumaan kovin helposti. Vaikka tässä ei nyt olla lähelläkään sitä pistettä, niin silti.

Yksi asia mikä sovittiin oli se, että kerran kuussa vuorotellen järjestetään jotakin tekemistä kahdestaan. Tai jollei kahdestaan, niin sitten Ruunen kera. Nyt vain pitäisi itse keksiä tälle helmikuulle jotakin kivaa.

Sen verran mielekästä tekemistä keksin itselleni, että otin salikortin läheiselle kuntosalille. Olin eilen sen verran pistoksissa oltuani koko päivän sisällä lasten kanssa, että kun Tee tuli kotiin, otin treenivaatteet kassiin ja suuntasin urheilemaan. Edellisestä kerrasta oli sen verran kauan, että juomapullo oli sisältä päässyt homehtumaan!

Mutta ehkä huomenna on jo parempi päivä ja päästään ulos, jollei muuta, niin on ainakin perjantai! Sunnuntaina on tiedossa neljän tunnin tutustuminen zen- meditaatioon. En malta odottaa (ja sormet ristiin etten silloin itse ole sairaana...)!

Loppuun muutama kuva viikolta:

Bloggeri tekee jotakin outoa kuville...

Tytyn projekteja: Kaikki omat vaatteet pois kaapista ja niiden roijaaminen ympäri kämppää.

Osa luettu, osa odottaa.

Lasten lukuja.

"Anna Luune mun syliin!"