Helppoa elämää kotinurkilla

Käytiin tänään rannalla. Siinä lasten touhutessa ympärillä mietittiin Teen kanssa mitä syötäisiin illalla. Noutoruokaa? Oma tekemää? Jonnekin syömään?

Lopulta päädyttiin siihen lopputulokseen, että tällaisen rauhallisen ja kiireettömän päivän kruunaisi helppo ateriointi ravintolassa. Joskin valittiin kotona kokkaaminen.

Välillä ihmettelen, mitä mielessä on silloin liikkunut kun ollaan sunnattu kavereiden kanssa reilun vuoden ikäisten ja parin kuukauden ikäisen Tytyn kanssa Korkeasaareen kolmenkymmenen asteen helteessä. Tai maksettu itsemme kipeiksi sisäänpääsystä ja laitelipuista reilun kahden vuoden ikäiselle ja itsellemme.

Tai kuka on nauttinut eniten siitä, että ollaan ajeltu metrolla toiselle puolelle kaupunkia puistoon muutamaksi tunniksi ja sitten takaisin kotiin? Puhumattakaan siitä kello viiden ruokailusta ravintolassa lasten ja ystävien kanssa. Kenen mielestä se oli oikeasti rentouttavaa kun koko touhu päättyi väsyenergisten lasten kuuroihin korviin?

Viime kesäiset puistoruokailut jatkuvat tänäkin vuonna!

Sanotaanko, että meidän reviiri on pienentynyt jokaisen lapsen myötä. Ensimmäisen kanssa liikuttiin päivittäin pitkiäkin matkoja. Kahden kanssakin vielä, vaikka se "onko tässä mitään järkeä"- ajatus tulikin aika usein mieleen. Jotenkin sitä vain ajatteli, että "mä en ole sellainen äiti, joka vaan istuu kotona lasten kanssa. Hulluksihan siitä tulis! (ja siellä rajallahan taidettiin siitä huolimatta käydä!)" Usein juuri tuollaisia ajatuksia herättäneiden retkien päätteeksi äidin pinna oli kireällä ja lapset olivat puoliväsyneitä. Hauskaakin tottakai oli, mutta oliko se lähteminen aina sen väärti?

Meidän takapihan aarre: Metsä.

Nyt voi sanoa, että meidän maantieteellinen reviiri on pienentynyt roimasti. Mutta vastapainoksi sosiaalinen elämä on helppoa ja vilkasta. Kun on huomannut, että täällä kotinurkillakin on ihan "potentiaalisia" kavereita, tarvinneeko sitä lähteä sen pidemmälle arkipäivisin? Ja mikä parasta, kun pysyttelee kotinurkilla, saa todennäköisemmin niitä kavereita ja ystäviä lyhyen matkan takaa kuin toiselta puolelta kaupunkia (mikä taas helpottaa pikatreffien järjestymistä, leikkikaverin kutsumista tai avunpyytämistä lastenvahtimiseen). Nyt nimittäin vaakakupissa painavat sellaiset asiat kuin "lähellä" ja "helposti" entistäkin enemmän (vaikka tottakai niitä" kauempanakin" asuvia kavereita on aina mukava nähdä).

Neljän vuoden aikana puistosta on löytynyt oma sosiaalinen elämä (vaikka tuona päivänä taisikin olla vähän tyhjää...).

Sitä voisi lähteä ja touhuta ties mitä arkipäivien aikana, Helsingissä kuitenkin on nähtävää ja koettavaa. Jossakin vaiheessa vain huomasin, että haluan itsekin nauttia niistä retkistä (lue: keskustaan). Ei niin, että "hauskaa" pidetään aina lasten ehdoilla ja äidin pinna venyy ja paukkuu. Kun se kotiovesta poistuminen voi joskus olla jo verenpainetta nostattavaa, saati sitten kaikki kikkaloinnit ja känkkäränkät pitemmällä reissulla. Siksi massatapahtumat, väenpaljoudet ja pitkät välimatkat julkisilla on nyt siellä listan häntäpäässä. Top kolmosessa "Minne mennä" komeilee "Ystävät ja sukulaiset", "Ranta" ja "Metsä".

Ystävien kanssa rannalla.

Enkä kyllä voi sanoa, että olisi jostakin jäänyt paitsi. Lapsille riittää kun on leikkikavereita, äidille kun on aikuisia kavereita ja juttuseuraa. Ei tarvita mitään ihmeellistä kikkailua että arki tuntuu mukavalta. Paine siitä, että jotakin pitäisi tehdä vain tekemisen vuoksi, on hävinnyt. Ehtii sitä sitten arkenakin taas kun siltä tuntuu.

Rakkaat kamut.

Sekametelisoppaa, hyvää päivää!

Mummi soitti torstaina:

"Tuliskohan Veikka huomenna tänne viikonlopun yli?"
"Ne on mummolla ja papalla Teen kanssa. Ei varmaan kyllä vielä huomenna."

Ja kun illalla kotiin rantautui väsyneet, mutta tyytyväiset lapset, kuiskasin Veikalle nukkumaan laittaessa mitä mummi oli soitellut.

"Mutta katsotaan joku muu päivä, kun just vasta tulitte kotiin."
"...Nyt mää kyllä helmostun!"
"...Ai miten niin?"
"No mä haluan mennä mummille!"

Vähän hymyilytti. Aiemmin kun jannu purki turhautumistaan huutoitkulla, nykyään kuulee synkän näköisen pojan suusta "nyt mua kyllä helmostuttaa."

Thaimaassa syötiin hedelmiä leivän päällä. Tämä onkin yksi Veikan suosikkileivistä: Vesimelonia lisukkeeksi.

Lauantaita vietettiin rennosti rannalla Teen lapsuudenystävän ja tämän ystävien kanssa. Ruunen ja Teen pysytellessä rannalla, muut kävivät heittämässä talviturkin meressä. Ei siis voi olla kovin kylmää, sillä yleensä pystyn tekemään tuon vasta heinäkuussa (jos silloinkaan).

Mustikkamaalla.

Perjantaina kun lapset olivat nukkumassa, vanhemmat herkuttelivat. Voisin elää tällaisella ruoalla koko kesän!

Sunnuntaina Teellä oli tiedossa työpäivä kotoa käsin. Joten kun oltiin sovittu, että lapset menevät mummille maanantaina, hyppäsinkin sunnuntaiaamuna lasten kanssa autoon ja huristeltiin parin tunnin matkan päähän.  Siellä mummi, vaari, eno, täti ja isotäti odottivat pieniä vieraita.

Mummin kirppikseltä tein paitalöydön ja mukaan sain kasan grillattavaa. Veikka ja yökyläilyn makuun päässyt Tytykin jäivät rennosti vaarin kainaloon löhöilemään jälkeeni. Vielä lähtiessä toitotin Tytylle, että jos tulee kamala ikävä, voi soittaa kotiin ja äiti hakee aiemmin. Saa nähdä tuleeko se ikävä ensin äidille vai tyttärelle.

Muistatteko vielä nämä tyypit...?

Mummin kirppikselle päätyi omat matkaopukset(kin).

 
Illansuussa lähdettiin Teen kanssa Itikseen Ruunen kera. Tuollaisina harvoina hetkinä kun on vain se nuorin mukana, sitä ikäänkuin palaa sinne aikaan kun oli vain yksi lapsi. Palaa menneisyyteen ja tuntuu, että sitä nuortuu sen neljä vuotta ja ajatuksetkin ovat sen mukaisia. Kun ei ole kuin yksi peräänkatsottava, jää tilaa muullekin. Tai ehkä se on se kesä tai mielialalääkkeen lopetus (joka aiheuttaa siis haluttomuutta), mutta sitä toista katsoo enemmän sillä silmällä.

Päikyt.

Kävin jo muutama päivä sitten hypistelemässä Top Sportista mekkoa. Oli vain niin saakelin kallis omasta mielestäni, vaikka alennus tulikin. Nyt sen kuitenkin hain Teenkin kehuttua miten hyvältä näytti. Lopuksi vielä käytiin syömässä, Ruunen flirttaillessa naapuripöydän vuoden ikäisen kanssa.

Vaikka oli ollut pitkä päivä, Teen laittaessa Ruunea nukkumaan, painuin salille. Ehkä vikatikki. Kuuma kuin kamiinassa ja tehot minimissä. Silti mieli vaati rutistusta ja kotiin mennessä tuntui kuin olisi kävellyt pumpulissa.

Liian vähän nestettä tai suolaa, mutta kotona oli otettava lepoa lattialla ennen suihkuunmenoa. Olisin voinut nukahtaa siihen paikkaan kuolan valuessa pitkin poskia. Suolapähkinät ja nestetankkaus onneksi auttoivat hetken päästä.

Aiemmin kyselin salilla kunnon vatsatreeniä. Tuolla on muutama laite, mutta ne ovat jotenkin "tehottomia" vaikka pitäjä näyttikin kuinka ne toimii. Oma virheeni oli ollut, että kun olin mättänyt liikaa painoa, liike kärsi, mutta vähemmällä painolla ei taas tuntunut missään.

Sainkin hyvän vinkin: Lattialle selälleen, käsillä puolapuista tms. kiinni ja heitetään jalat lattialta pään yli.

Nyt sitten vatsalihakset huutaa hallelujaa ja hoosiannaa. Ainakin tietää, että tuo on tehokasta. Aiemmin kun tuntui vain kaikkialla muualla kuin siellä vatsassa.

Saadaan ystävä taas muutamaksi viikoksi meille. Meillä onkin Teen kanssa jo alkuviikolle lehmä haudattuna: Kun Ruune menee nukkumaan, yritetään häipyä kahdestaan salille jos ystävä suostuu jäämään lapsenvahdiksi. Päästään yhdessä hikoilemaan, mikäpä sen hauskempaa!

Lämpö porsaan kotiin ajaa

Ei mennyt hotelliyö ihan niinkuin piti.

Päivä oli varsin mukava: Ystävän kanssa syömässä ja muutamalla lasillisella, turinaa ja purinaa.

Kävin ennen treffailua heittämässä hotellille kamat. Huomasin heti, että huone oli tajuttoman kuuma. Aurinko oli porottanut koko päivän pieneen yhden hengen huoneeseen, eikä ilmastointia ollut. Mainitsin asiasta, mutta ainut mitä asialle olisi voinut tehdä, oli avata ikkuna.

Kun treffaamisen jälkeen illalla palasin hotellille, ei tilanne ollut muuttunut. Avasin ikkunan ja rupesin alusvaatteisillani lukemaan kirjaa. Poskia kuumotti ja ilma tuntui seisovan. Kävin alhaalla mainitsemassa uudestaan asiasta. Tsekkasin termostaatin, joka oli poissa päältä.

Lopulta kävelin alakertaan ja sanoin, etten pystyisi tuolla huoneessa nukkumaan. Virkailija oli todella pahoillaan, mutta koska hotelli oli täynnä, ei oikein jäänyt vaihtoehtoja. Sain rahat takaisin ja päätin suunnata yöunien sijaan kotiin.

Metro- lehdestä olin hetkeä aiemmin bongannut "Locke"- elokuvan arvostelun. Ja kun kiire ei kotiin vielä ollut, päätin käydä katsomassa leffan, joka juuri sopivasti alkoi Tennarissa.

Leffassa puolentoista tunnin ajan seurataan miestä, joka ajaa kohti Lontoota. Puheluiden kautta selviää, miksi mies on matkalla sinne, eikä ole kotona vaimonsa ja lastensa kanssa katsomassa jalkapallo- peliä.

Koko leffassa oli siis yksi ainut näyttelijä ja kulisseina toimi auto. Mutta se riitti. Ihan helkkarin hyvä elokuva, joka piti otteessaan loppuun asti. Suosittelen lämpimästi.

Tänään oli sitten Teen vuoro painua Robbie Williamsin keikalle. Lasten kanssa nautittiin kesäkeleistä ja temperamenttisen tytön kanssa väännettiin vähän yhdestä jos toisesta asiasta. Mutta nyt kaikki nukkuu ja itse jatkan "Call the midwife"- maratoonia.

Öitä!

Ravintola Fuku

Kevättä ilmassa

Kun tänään pääsimme ulos, ajattelin, että mitään muuta ei nyt tarvitsisi. Joten kieltämättä olin hiukan ilahtunut kun kaveritreffit siirtyivät seuraavaan viikkoon.

Oli ensimmäinen sellainen päivä, että kesän huomasi olevan ihan lähettyvillä. Meidän kerrostalo sijaitsee vielä sen verran kivalla paikalla, että lämmin löytää sinne varsin helposti.

Soitto huoltoyhtiöön joudutti saamaan keinut pihalle ja haravan käteen. Lapsille hiekkalelut ja pipojen tilalle lippikset. Ulkovaatteet lensi rattaisiin lähes saman tien ja Ruunekin sai tutustua hiekkalaatikon saloihin ilman kypärämyssyä ja hanskoja.

Pojan unien aikaan roijasin vaunut varjoon, lapset leikkivät hiekkalaatikolla ja itse pesin ikkunoita ulkoapäin. Oli niin tajuttoman hyvä olo. Tuli mieleen oma lapsuus kun äiti pesi ikkunoita ja itse puuhasimme lähettyvillä. Sisällä sitten sai hyvän mielen tahrattomista laseista. Ja yleensä sitä kaikkea säesti mäntysuovan tuoksu vastapuhtailla matoilla (meillä vasta edessä hamassa tulevaisuudessa...).

Lounaaksi salaattia, jälkiruoaksi omatekemiä mehujääpuikkoja. Tytyn kanssa teimme kakun ystävälle, joka majailee meillä jokusen viikon. Pohja paloi, mutta siitä huolimatta luomuksesta tuli todella hyvä, luultavasti kiitos appelsiinimehulle. Illalla miesten kotiuduttua ystävälle laulettiin ja sytytettiin kynttilä puhallettavaksi.

Illalla vielä sain Veikan seurakseni haravointitalkoisiin. Poika mätti roskia säkkiin sitä myöten kun sain kasaan. Iso apu pienestä miehestä.

Onko se pari viikkoa sitten alkanut ruokaremontti vai mikä, mutta tuntuu, että energiaa piisaa vaikka kuinka. Vaikka yöt menee edelleen parin tunnin nukkumisjaksoilla, aamulla olen yleensä pirteä. Vielä parisen viikkoa sitten aamut saattoivat alkaa kankeastikin, mutta nyt pientä väsymystä lukuunottamatta päivä starttaa suht letkeästi käyntiin.

Niin tai näin, kevät on kunnolla täällä!

Rennosti kehosta huolehtien

Lapsuudenkodissa maalla asuessa liikkuminen oli normaalia lasten touhuamista. Patistettiin pihalle aamupäiväksi, osallistuttiin keväisin pellolla kivien keruuseen, perattiin kasvimaita, pinottiin puita, käytiin mustikka- ja sienimetsässä, pyöräiltiin viiden kilometrin kauppamatka, talvisin hiihdeltiin ja tehtiin metsäretkiä. Rakenneltiin majoja puihin, soudeltiin järvellä, kiipeiltiin, temuttiin navetan vintin heinäkasoissa ja syksyisin kerättiin perunoita pellolta ja tehtiin heinäpaaleista linnoja ennen vintille ajoa.

Teini- iässä kaikki lapsille normaali leikkiminen jäi vähemmälle. Pakolliset osallistumiset kivien keruuseen sun muihin tuli hoidettua, mutta suurimman osan ajasta tuli vietettyä omassa huoneessa kirjoitellen novelleja tai kavereiden kanssa ollessa.

Muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle 16- vuotiaana. Omat urheilemiset rupesi painottumaan sinne kavereiden kanssa kaupungilla pyörimiseen ja ensimmäinen oikea seurustelusuhde vei oman aikansa.

Toisen seurustelusuhteen aikana 18- vuotiaana lihoin aika rutkasti. Ainakin silloin omasta mielestäni. Ja kun suhde rupesi tulemaan tiensä päähän, tuli kova tarve panostaa itseensä ja omaan ulkonäköön.

Vaikka silloin suurin tarve liikkumiselle johtui tyytymättömyydestä omaan ulkonäköön, antoi se kimmokkeen mielekkäälle liikkumiselle. Kuntosalilla kulutettiin aikaa tunti jos toinenkin. Kilot tippui ja olo oli parempi. Se oma liikuntamuoto oli löytynyt.

Nykyään en vieläkään nauti hikiliikunnasta. Olen miettinyt miksi ja epäilen kaiken johtuvan lapsuus- ja nuoruusajan rasitusastmasta. Kun tuntuu, että keuhkot palavat, kiristää, ahdistaa ja henki ei kulje, jää se kummittelemaan mielen alitajuntaan.

Kun aiemmin salilla tuli käytyä kuusikin kertaa viikossa ja parhaimmillaan kulutettua yli kaksi tuntia aikaa kerralla, nykyään teen samoja asioita kotona. Sanotaan, että laatu on ohittanut määrän, sillä vaikka aikaa salilla tuli kulutettuakin, taisi se välillä vain olla ajan tappamista.

Veikan syntymän jälkeen olen yrittänyt aloittaa säännöllisen treenin, mutta aina se tyssää. Olen sen verran mukavuudenhaluinen ja laiskanpuoleinen, että kovin kauas en liikkumaan halua lähteä. Ja autolla liikkumaan meneminen tuntuu vain sangen hassulta ajatukselta.

Typerintä on tainnut olla se, että Tee osti minulle parisen vuotta sitten vuoden salijäsenyyden. Tuohon vajaan puolen kilsan päähän. Taisin käydä kymmenisen kertaa alkuvuodesta. Ja loppuajan päässä  kaihersi ajatus siitä, että "pitäisi mennä kun se on maksettukin". Kannustusta parhaimmillaan. Not.

Nyt otin kuukauden salikortin, mutta kuinkas kävikään? Tuli räkätauti, jälkitaudit ja antibiootit. Kaksi viikkoa meni siinä. Kaksi kertaa kävin.

Mutta: se hyvä puoli tästä kerrasta oli, että tajusin, että oikeasti pystyn kaikkeen siihen samaan kotona ja salilla käynti on tässä elämäntilanteessa vain turhaa ja stressaavaa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, kauanko jotakin teet, vaan siitä, miten sen teet.

Puolitoista vuotta sitten kävin eräällä hierojalla (hienompaa nimeä en nyt muista), joka antoi todella hyvät vinkit lihasharjoitteluun. Ja ensimmäistä kertaa kuulin, että omaavilleni yliliikkuville nivelille saliharjoittelu ei ole paras mahdollinen (kuinkahan monta kertaa olenkaan saanut selän rikki siellä), joten olin erittäin iloinen staattisista liikkeistä, joita hän neuvoi minulle.

Nykyään olen kasvattanut repertuaaria. Kehoni on tottunut siihen, että se pääsee käyttämään lihaksiaan ja ehkä jopa enemmän pää kaipaa sitä. Kolme tai neljä kertaa viikossa vajaa puoli tuntia ei ole paljon ajassa, mutta oman kunnon, jaksaminen ja olon kannalta huikea ero siihen ettei tekisi mitään. Ja kieltämättä iloa ja inspiraatiota saa myös niistä peilistä näkyvistä muutoksista, vaikka se ei olekaan pääpointti.

Ja kaikista parasta on se, että enää ei tarvitse ajatella, että "pitäisi mennä urheilemaan", eikä sitä kautta tunne huonoa omaatuntoa asiasta. Kun ottaa nurkasta jumppapallon, kahvakuulan ja heittäytyy lankkuasentoon vauvan nukkuessa, puolen tunnin päästä olo on mitä mainioin. Eikä kukaan huutele päässä käyttämättä jätetystä salikortista.

Rentouttavaa päivää!

Jumppatuokio touhujen lomassa.

Hei te vauvakuiskaajat: miksi puuro lusikoidaan päähän?
Kysyy: Puuroista vauvan tukkaa alati pesevä äiti

Asenteenmuutoksella

Aamulla olin tuhottoman väsynyt. Yö oli jälleen sangen repaleinen Veikan ja Tytyn vuoksi, Ruune onneksi nukkui suht hyvin, vaikka aamulla selvästi oli vähän kuuma ja yski.

Otin tavoitteeksi, että löysään, löysään ja löysään. Kaksi edellistä päivää oli vienyt rutosti energiaa. Sanoinkin Teelle ennen kuin mies lähti töihin, että en sitten tee yhtään kotitöitä tänään, vain pakollisen. Päässäni mietin, että leikin vain lasten kanssa, lounaaksi leipää ja jädeä, luetaan paljon ja katsotaan piirrettyjä.

Ja tosiaan, vaikka päivä ei ollut sen iisimpi, niin asenne ratkaisi. Lapsilla oli hauskaa kun saivat käteensä nastakokoelman, niitä sitten pistelivät sohvan reunan täyteen. Tehtiin helmistä koruja, piirrettiin, askarreltiin jokaiselle "oma" pikkuteltta kartongista, luettiin, höpsöteltiin, otettiin päikkärit ja lounaaksi syötiin leipää ja jäätelöä. Ja tuli kotityötkin tehtyä, mutta jotenkin kummasti siinä sivussa, jossakin välissä.

Ruune nukkui varsin huonosti nenätipoista huolimatta ja sohvalla puolikuntoinen Veikka juoksutti menkä ehti. Illalla kun Tee kotiutui, lähdettiin jo paremmassa kunnossa olevan Tytyn kanssa vähän autoilemaan ja haettiin illaksi herkkuja.

Oli tosiaan sellainen päivä, että "mistä aita on matalin."

Tykkään tällä hetkellä siitä, että Veikka on kohta jo neljä ja Tyty kesällä kolme. Heidän kanssaan kun saa nykyään touhuta niin paljon sellaista, mistä itsekin innostuu. Tuo nastoilla sohvan koristelu ei ehkä kuulu siihen kategoriaan, mutta moni muu juttu kyllä.

Olen aina ajatellut, että haluan kasvattaa lapset niin, että sääntöjä on mahdollisimman vähän, mutta niistä vähistä pidetään kiinni. Tähän kuuluu kaikki sellaiset asiat, mitkä voi satuttaa itse lasta tai muita tai aiheuttaa vahinkoa. Kohteliaat käytöstavat ja muiden huomioiminen (yleensä sen siskon/veljen). Muuten yritänkin olla puuttumatta ja estelemästä mahdollisimman paljon muksujen tekemisiä. Ja nyt varsinkin olen kiinnittänyt asiaan enemmän huomiota. Mutta koska itsellä on pääpiirteittäin hyvä fiilis, jaksaa pysähtyä miettimään ennen kiellon kajauttamista ilmoille, että miksi tämäkin asia pitäisi kieltää. Ja yleensä ei pidäkään kun tarkemmin miettii.

Ostin kirpparilta spiderman puvun, johon Tyty ihastui ikihyväksi. Muuta ei sitten ole pitänytkään (Blogger taas jostakin syystä sotkee kuvat...)

Janna Rantalalla oli haastattelu uudessa Meidän perhe- lehdessä. Siinä oli häneltä ihan ajattelemisen aiheiset vinkit.

Luovu kasvatusperiaatteista:

1. Joiden johtamisesta hyvään pitkän ajan kuluessa ei voi olla varma.
2. Joita pidät yllä näyttääksesi toisille. Päteminen lapsen käytöksellä on tyhmää.
3. Jotka eivät enää auta lasta. Joskus säännöt jäävät päälle, vaikka lapsi osaisikin jo toimia itse.
4. Jotka ovat toisaalta vanhempien keskinäistä valtataistelua siitä, kumman tavalla asiat perheessä tehdään.

Mutta nyt nukkumaan. Hyvää yötä!