sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Hamstraajan jälkeläinen, nykyinen nurkkaputsaaja

Koin hämmennys-ilmiön kun saavuimme tänään kotiin jussin vietosta. Meillä on oikeasti todella avara, vähäkalusteinen ja hyvältä tuoksuva koti (kiitos kukkaan pärähtäneiden liljojen)!

Tajusin maalla ollessani, että miksi sinne yöksi meneminen on aina niin vaikeaa. Syy on nimittäin se tavaran paljous.

En tiedä tarkkaa neliömäärää, joka vanhassa (siskoni kanssa jaetussa) huoneessani on, mutta veikkaisin n. 20-25 neliötä, iso siis.

Kun minä ja kolme neljästä sisaruksestani olemme muuttaneet pois, on sinne kasaantunut ylimääräistä rompetta jota ei ole tarvinnut (vasta äsken veljeni muutti ja roijasi ne tavarat, jotka eivät mahtuneet uuteen asuntoon, minun vanhaan huoneeseeni). Tuloksena se, että koko tuo tila on ahdettu täyteen sänkyä, patjoja, vanhoja tietokoneita, telkkareita, vanhaa urkua, hyllyä, imuria, paperia, lehtipinoja ja luoja ties mitä.

Rupesi oikeasti tuntumaan pahalta nukkua tuollaisessa tilassa. Ehdotin äidilleni, että raivaisin turhat tavarat pois ja tekisin huoneesta meille helpon nukkumapaikan maalla ollessamme. Ehkä tulisi lähdettyä vähän useammin kun tietäisi, että olisi omaa tilaa meidän köörille. Sain luvan (äitini ei varmasti tajunnut, mihin suostui).

Siinä sitten kahdeksannen jätesäkin kohdalla tajusin, että vanhempani ovat hamstraajia. On haluttu säilyttää ties mitä vuoden yks ja kaks kokeita, fysiikankirjoja, koulutehtäviä, vhs-cd-dvd-c-kasetteja, rikkinäisiä leluja, johtoja, kyniä, papereita, lehtiä, sanomalehtiä....vaikka äitini kiven kovaa väitti, että tavarat ovat "teidän lapsien", luulen, että kovin pala niiden hävittämisessä olisi ollut äidilläni. Ei kukaan muuten säilyttäisi sellaista määrää turhaa roinaa kaapeissaan.

Sillä kun sitten sain kaikki nuo nauhoituksia sisältävät vempeleet pussitettua jäteasemaa varten, päätti äitini käydä vielä "varmuuden vuoksi" läpi nuo säkit.

Kuunnellessani miten 10 vuotta kaapin perukoilla nuhjaantunutta levyä ei saa heittää, tajusin, että tässä asiassa olemme äitini kanssa täysin erilaisia. Kiitos siitä taitaa kuulua hänelle.

Muistan edelleen sen raivon, kun lapsena jouduin siivoamaan toisten jälkiä, tavaraa oli joka puolella ja mitään ei saanut pois heittää. Jos salaa roudasin jätesäkillisen leluja varastoon, oli äitini ne jossakin vaiheessa hakenut takaisin ja sain nuhtelut asiasta. Ja sitten siivosin niitä taas kun nuoremmat sotkivat. Kaikkien niiden muiden lelujen lisäksi.

Tai joulusiivous. Mikä oli pakko tehdä. Ja asialle laitettiin yleensä minut, äidillä kun oli aina töitä ja "pojat ei kuitenkaan siivoa." Ja taas raivoa kihisten siivosin ja ihmettelin, miksi sitä tavaraa pitää olla niin paljon. Jos ehdotin jonkin pois heittämistä, ei se ollut hyvä idea. "Sitä voi joskus tulevaisuudessa tarvita", kuului aina (nykyään vedotaan lapsenlapsiin: "Mutta jos lapset haluaa katsoa tätä vhs- kasettia. Meillä on se nauhurikin tallessa!")

Jos luulin, että meidän varastossa on paljon tavaraa, perun puheeni. Sitä ei nimittäin todellakaan ole. Saman verran roijasin säkkejä eteiseen ja puolet niistä isäni sai suht fiksusti "salakuljetettua" jäteasemalle. Mielenkiintoisin keräykseen lähtenyt taisi olla vuoden 65 sanomalehti. "Kohtahan se olisi jo arvokas, tiie miten paljon sillä tienaisi!" Olisi äitini varmasti sanonut, jos olisi lehden nähnyt (omat lasiesineeni menivät nimittäin odottamaan sitä, että äitini ehtisi katsoa netistä onko niillä mitään arvoa. Juu, fiksuakin, mutta kai edes sen kaverilta nimpparilahjaksi saadun koirapatsaan voisi suoraan heittää?).

Mukavinta tuon raivausurakan aikana oli huomata, että minulla on nykyään harvoin "tunnesidettä" johonkin tavaraan (halusin kyllä säilyttää n. 30 vuotta sitten kuolleen Mamman minulle antama kahvikannu, joten ei se tunneside ihan kuollut ole.). Oli varsin vapauttavaa heittää poltettavaksi vanhoja tarinoitani, novelleja, kaverikirjojani, päiväkirjoja ja ainekirjoja. Se mikä on menneisyyttä, pysyköön siellä. Jos joskus olen ajatuksiani ja tunteitani halunnut kirjoittaa, on siitä silloin ollut apua, mutta en usko, että niiden lukemisesta hyötyisin tässä hetkessä. Muisteltavaa vanhoille päiville? Ei kiitos. En koe minkäänlaista intoa lukea teini-angstista tekstiä tai vanhoja sydänsuruisia novelleja.

Ennen ajattelin, että jos jotakin palavasta talosta haluaisin mukaani ihmisten lisäksi, olisi ne valokuvat. Nykyään ajattelen, ettei niilläkään ole niin väliä. Se on kuitenkin vain tavaraa. Ne asiat ja kokemukset jotka ovat muistamisen arvoisia, säilyvät mukana, muu painuu unholaan, eikä siinä sen kummempaa!

(Meillä oli muuten(kin) mukava maalaisjuhannus. Kuvia tuli otettua taas turhan paljon, niitä myöhemmin!)

Mukavaa alkavaa viikkoa!

1 kommentti:

  1. Hei Hanna! Törmäsin sivustoosi etsiessäni, Googlella tietoa "vanhempani hamstraa". En tiedä käytkö täällä vielä aktiivisesti, mutta olisin vaan halunnut kysellä mahdollisia vinkkejä? Isäni on yksi pahimmasta päästä oleva hamstraaja. Puhutaan omakotitalosta, missä uskomattomia määrää roinaa. Pihoilla myös. Siivousta olen joskus tehnyt salaakin, jotta se eteni edes johonkin suuntaan, mutta kovin on hidasta ja tuskaista. Oliko sinulla, koskaan mitään rakentavaa keskustelua äitisi kanssa hänen tavaranmäärän keruusta? Isäni keksii myös, mitä kummallisimpia keinoja, jotta tavaraa ei heitettäisi roskiin. Todella turhauttava tilanne:( nim.merk. Epätoivonen

    VastaaPoista