maanantai 16. kesäkuuta 2014

Pannukakkujen jälkeen

Mun on vaikea kuvitella, että voisin elää ei- tyydyttävässä parisuhteessa. Paljoa en pyydä, mutta jos ne tietyt asiat eivät täyty, on asialle tehtävä jotakin.

Pikku hiljaa kyynisyys on kasvanut meidän parisuhteessa. Siihen pisteeseen, että kun asiat tuntuu olevan "ihan sama", on parempi hankkia lastenhoitajat, irrottautua kotiympyröistä ja hävitä kahdestaan ovesta ulos.

Meillä se tarkoitti hiljaista ruokailua Kallion kiinalaisessa, puolihuolimatonta keilailua, joka päättyi keilahallin sohvalla avattuun kiivasluontoiseen keskusteluun. Suun puhtaaksi puhumista pitkin katuja tallaten, äänen voimakkuuden heitellessä laidasta laitaan. Oivassa muutamalla oluella jatkettiin keskustelua sen kolmisen tuntia ja vihdoin saatiin suhteeseen taas joku tolkku.

"Olettaminen" on asia, joka ei sovi parisuhteeseen. Kun toinen "olettaa" jotakin, ja toinen toista, ei se homma vaan pyöri. Pian on aika paistella pannukakkuja.

Oikeasti minulla on aivan hemmetin hyvä mies. Ihan ihmisenä, samoin kuin isänä ja aviomiehenä. Siitä ei koskaan ole ollut epäilystä. Tiesin sen jo pian ensitapaamisen jälkeen, sillä joistakin ihmisistä vain aistii sen. Arvot ovat samat, molemmat haluamme tehdä asiat oikein, jotta pysyisimme yhdessä aina.

Ne asiat, jotka hiertävät, ovat pieniä asioita, jotka on korjattavissa ja muutettavissa. Mutta sen, mitä se vaatii, on jatkuva puhuminen, yhteydenpito päivästä toiseen.

Se, että on pieniä lapsia, on ehkä suurin "rasite", että siunaus parisuhteen kannalta. Rasite siksi, että käytännön tasolla lasten tarpeet tulevat aina ensin. Ja kun ne on täytetty, punnitaan, otetaanko hetki illasta itselle salilla tai jollakin muulla tavoin, vai yritetäänkö selvittää pitkään muhineita asioita, joita ei ole voinut sanoa ääneen pienten korvien takia silloin kun olisi ollut sen aika. Ja yleensä se jälkimmäinen jää.

Siunaus siksi, että kun on ne pienet lapset, tai lapset ylipäätänsä, haluaa tehdä kaikkensa sen eteen, että heillä olisi vanhemmat, jotka ovat onnellisia yhdessä. Varsinkin Veikka on aina selvästi iloisen ja onnellisen näköinen kun me vanhemmat halaamme tai pussaamme toisiamme. Kun itse on kasvanut perheessä jossa vanhemmat näyttivät etupäässä kielteisiä tunteita toisiaan kohtaan, tuntuu vielä tärkeämmältä tehdä toisin.

Sen olen oppinut, että toisten ihmisten avun tarjoaminen  kannattaa ottaa ilolla vastaan. Kun ensimmäisen kohdalla mietti, osaako joku muu muka hoitaa lastani, toisen kohdalla oli pakko tajuta, että perheen pystyssä pysymisen edellytys on se, että kaikki ei aina pyöri lasten ympärillä. Myös vanhempien tarpeita on kuunneltava. Se ei ole lapsilta pois, päinvastoin.

Nyt, kolmannen kohdalla osaa jo ottaa rennosti ja luottaa niihin tuttuihin hoitajiin. Siksi tästä lähin kahdenkeskinen ilta otetaan tavaksi. Ollaan jo alustavasti sovittu lähellä asuvan lapsiperheen kanssa vuoroviikkosysteemistä: joka toinen viikko toinen perhe katsoo toisten lapsia ja toisinpäin. Tiukan paikan tullen palkataan tuttu naapurintyttö lapsenvahdiksi. Mutta nyt on joka tapauksessa aika pitää kiinni siitä, että "me" on "me" jatkossakin ja tehdä valintoja sen asian eteen.

Joten, pitemmittä puheitta, taidan lähteä Teen kainaloon hetkeksi ennen nukkumaanmenoa.

Öitä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti