Tuon ajan jälkeen olen tajunnut, että olen itse itseni paras ystävä ja yritän herkällä korvalla kuulostella mitä tarvitsen.
Joten kun tajusin kaipaavani hidastamista, hidastin. Kun huomasin, että liialliset tapailut söivät energiani kokonaan, päätin vähentää niitä. En sovi viikon jokaiselle päivälle ohjelmaa, vaan hyvällä omalla tunnolla ehdotan suoraan seuraavaa viikkoa.
Nyt on kaikista parasta touhuilla kotona, ilman paikasta toiseen juoksemista. Viikonloppuna riitti metsään tehty makkaran grillausreissu, ompeleminen ja lukeminen. Tänään vain oltiin. Löhöttiin sohvalla, tehtiin uunillinen lasagnea kun siltä tuntui ja istuttiin ulkona auringonpaisteessa pyykkien odottaessa ripustamistaan koneessa.
Tuntuu kuin keväisin elimistö olisi vähän hukassa kaiken sen auringon kanssa pimeän talven jälkeen. Pää ei tunnu tajuavan, että mennään valoa kohti. Kroppa heräilee hiljalleen kuin kissan kehräys; välillä hurisee lujemmin, välillä tyyntyy ottaakseen taas spurttia.
Tuo on hyvä asenne. Elämää ja päiviä ei kannatakaan suorittaa. Olla vaan - armelias itselleen.
VastaaPoistaEi kannata, Menee nauttiminen koko touhusta muuten.
PoistaAjattelet kyllä pelottava samankaltaisesti asioista, kuin minä. :) Mutta kerroitkin, että sinulla on ollut pari vuotta sitten rankkaa. Itse olen myös kokenut yhtä, jos toista. Loppuviimein jäljellä on kuitenkin kiitollisuus. Viisaus tulee kokemuksen mukana. Mitä suurempi kipu, sitä suurempi helpotus kun se loppuu.
VastaaPoistaTuo viimeinen lause taitaa olla aika totta!
PoistaPsykologi kertoi, että se mitä on kokenut, vastaa traumaa, jota on ulkopuolisen hankala ymmärtää.
Mutta muistan aina sen hetken kun ajoin autolla ystävälle ja rupesin itkemään kun tajusin, että moneen kuukauteen olo oli ensi kertaa hyvä. Luulen, että sen pahan olotilan tulee muistamaan aina, ja ehkä sen takia osaa olla välillä todellakin kiitollinen siitä, ettei sitä enää ole. Kun se olo ei niele kaikkea itsessä, pystyy nauttimaan ihan eri tavalla kaikesta.
Itsellä kanssa takana kaksi vuotta sitten raskas kevät, kevät jota en tule unohtamaan. Kun on aikansa tarponut kuin juoksuhiekassa, ja pääsee sieltä ylös, on olo huikea. Kaksi vuotta on kuitenkin vielä niin lyhyt aika, ettei noita tunteita unohda. En tiedä unohtuuko koskaan ja toisaalta hyväkin. Kiitollisuus on kyllä yksi ihanimmista tunteista. Ihana blogi sinulla!
VastaaPoistaKiitos!
PoistaNäin keväällä kyllä muistuu mieleen ne tunteet ja olotilat ja pieniä palasia saattaa vilahdella olotilassakin. Samalla tämä aika on myös sitä riemua ja fiilistelyä siitä, että se jorpakko on jäänyt taakse (ainakin tältä osin). On iloinen siitä, että nyt on hyvä olla, tulevaisuudesta ei tiedä, joten turha murehtia sitä.