Ennen ja nyt

Ennen lapsia mietin, että en ehkä koskaan halua jälkikasvua. Eniten ajatuksessa ahdisti se, että elämä muuttuisi tylsäksi oravanpyörässä juoksemiseksi.

Sieltä ja täältä sai sen käsityksen, että elämä oli lasten jälkeen sitä, että aamulla herätään kukonlaulun aikaan herätyskellon ääneen, kiskotaan väsyneet ja itkevät lapset sängyistään. Sen jälkeen pinna kireinä etsitään kaikille vaatteet, tiuskitaan puolisolle, hörpätään vauhdissa kuppi kahvia ja jätetään päivän lehti odottamaan lehtikoriin muiden lukemattomien kanssa. Lapset kannettaisiin kiireellä autoon, joka oli unohtunut illalla laittaa piuhaan. Lapset kylmään autoon kitisemään ja ikkunoita raappaamaan. Naapuriasuntojen ikkunat olisivat pimeinä muutamaa lukuunottamatta.

Lopulta päästäisiin liikkeelle. Nopeasti aikaa vastaan ajaen päiväkodin pihaan, lapset ulos, nopeasti päiväkodin ovesta sisään, pienet juttelut hoitajien kanssa ja pian suunta auton rattiin. Aamun ainoa iloinen asia oli se, että lapset jäivät hyvillä mielin hoitoon.

Töihin, mies pudotettaisiin matkalla metrolle.

Töistä lähdettäessä varastettaisiin hetki itselle käymällä noutamassa kaupasta ruokatarpeet. Koukattaisiin päiväkodin pihaan, josta mukaan lähtisi hyväntuuliset, mutta nälkäiset lapset.

Kotona odottaisi aamun kaaos. Lapset kitisisivät pitkän hoitopäivän väsymystä. Ruoanlaittoon, tavaroiden järjestelyä. Lapset kinastelisivat. Kohta tulisi mies valmiiseen ruokapöytään valittaen miten töissä kaikki oli taas ihan päin persettä.

Ilta menisi pyykkiä pesiessä, siivotessa, lapsien iltapuuhien parissa. Lopulta kymmeneltä olisi aikaa päivittää parisuhdetta tai roikkua netissä. Ainut mitä jaksaisi, on kaatua sänkyyn ajatellen, että huomenna kaikki alkaa uudestaan.

Näin siis ajattelin., mutta toisaalta ajattelen vieläkin. Pelkään, että siihen oravanpyörään on niin helppo upota. Tietyllä tavalla olen aina ahdistunut ja ahdistun vieläkin ajatuksesta, että elämä pyörisi samanlaisena päivästä toiseen, linkittyen siihen, että työ nielee niin paljon aikaa.

Kun sain lapsia, yritin käydä ohjatuissa ryhmissä. Muutaman kerran muskarissa, vauvatanssissa, ilo liikkua- ryhmässä. Tuntui, että niin vain kuului tehdä, jotta olisi hyvä äiti, vaikka salaa mietin miten uunolta tuntui hytkyä rivissä lastenlaulujen tahtiin vauvan kanssa, vaikka pojan olisi pitänyt olla päiväunilla ja sama tanssiminen olisi hoitunut tarvittaessa kotonakin.

Vauvalla oli enemmän vaatteita yhdessä koossa kuin vanhemmilla yhteensä. kirpparilta, mutta silti. Oli pelit ja vehkeet. Juteltiin ruttuiselle mytylle joka halvatun välissä, koska vauva kaipaa vuorovaikutusta (eikä kukaan kertonut, että vauvakin saattaa haluta omaa rauhaa). Koin huonoa omaatuntoa kun en ostanut luomuoruokaa tai kun halusin muutakin elämää. Mietin töihinmenoa kun lapsi olisi 1,5 vuotta. Ihan vain siksi, että moni muukin tuntui tekevän niin.

Jossakin välissä havahduin. Ei saakeli. Oravanpyöräähän tuokin oli, ilman vain sitä työosuutta. Sillä jos tekee asioita vain siksi, että luulee niin kuuluvan tehdä, homma menee pelkäksi suorittamiseksi.

Ahdisti, että pitäisi muka elää tietyllä tavalla nyt kun oli lapsi. Mutta kuka sen määritteli? Loppujen lopuksi kaikki oli omien korvien välissä ja tiettyä epävarmuutta ja etsimistä sen suhteen, että mikä olisi meidän tapa elää.

Kun sairastuin toisen raskauden jälkeen, oli se sellainen elämänkoulu, että oli niin helppo ajatella,
ettei elämää saisi hukata. Itsevarmuus kasvoi ja ajatus siitä, miten itse halusi elää. Tajusi, mikä on

oikeasti kaikkein tärkeintä elämässä; oma ja muiden hyvinvointi ja ihmiset ympärillä.

Haluan voida hyvin. Se on paras lahja itselleni, mutta myös ympärillä oleville läheisilleni.

Thaimaasta palattuani tajusin, että vaikka lähdin viettämään helpompaa arkea lämpimään, sainkin paljon enemmän. Oli aikaa olla hiljaa ja miettiä asioita, ymmärtää, minkä oli jatkossa muututtava ja mitkä muutokset oli jo saavutettu, jotta elämä olisi antoisampaa.

Mielenrauhan olen saanut, mutta siinä pysyminen vaatii hereillä oloa asian suhteen.

Löysin "12 askelta kohti mielenrauhaa", jotka mielestäni ovat muistamisen arvoisia.

1. Maailma muuttuu vain muuttamalla itseäni.
2. Yksinkertaista elämäsi.
3. Hyväksy asiat ja ihmiset sellaisina kuin ne ja he ovat.
4. Tee työtä toisten kanssa, älä heitä vastaan.
5. Jokainen kohtaamasi ihminen on opettajasi.
6. Kun joku loukkaa sinua, paranna epäsopu ystävällisyydellä, anteeksiannolla ja ymmärryksellä.
7. Sisäinen voimasi ja valosi säteilee kykynä nähdä ja vahvistaa muissa heidän hyviä puoliaan.
8. Sielun viisautta on viljellä vain kannustavia sanoja.
9. Anna hymyn syntyä sydämessäsi ja valaista silmäsi.
10. Anna omien ongelmiesi kutistua ojentamalla auttava kätesi muille, joiden sydäntä painaa suuremmat ongelmat.
11. Ole uskollinen itsellesi ja syvimmille totuuksillesi.
12. Muista, että hiljaisuus on paras ystäväsi.

Tässä pikkulapsivaiheessa parisuhde on välillä todella kovilla, tai ainakin meillä on. On niin helppo hautautua päivän päätteeksi omiin asioihin, kumppanin kanssa ei välttämättä tule vaihdettua montaakaan sanaa. Ja ennen kuin huomaatkaan, tajuat, ettei tiedä enää mistä aloittaisi, kun parisuhdehiljaisuutta on kestänyt tarpeeksi pitkään. Puhuttavat asiat pyörivät käytännön asteella, mutta "me" on ihan hukassa.

Tänään sanoinkin Teelle puhelimessa, että olisikohan aika jutella illalla. Rehellisesti voin sanoa, että valitsisin mielummin sänkyyn pujahtamisen, kuin keskustelut parisuhteen tilasta ja mitä pitäisi muuttaa. On pidettävä kohta kolme mielessä kun iltaan asti päästään.