Minä, Hanna.

Ihmisellä on monta roolia.

Edellisen blogini aloitin oltuani äiti noin puolitoista vuotta. Silloin se rooli oli kaikista eniten pinnalla, aiheutti päänvaivaa, valvottuja öitä, ahdistusta ja angstia. Vaimon rooli oli aika pahasti hakusessa, samoin kuin minäitse. Ystävä olin edes jollekin, onneksi. Kenen olohuoneen sohvalla olisikaan ollut parempi kirota ja juoda kahvia huonosti nukuttujen öiden jälkeen?

Viimeisen puolen vuoden ajan äitinä kirjoittaminen on välillä takunnut pahastikin. Se oli jonkin sortin lukko päässä, jonka ylitse ei päässyt. Kirjoittaminen minäitsenä ei sujunut, mutta ei oikein äitinäkään.

Vaikka Ruune vasta syntyi ja täytti omalla painollaan koko syksyn, jonkinlainen tasapaino roolien välillä oli saavutettu ja pysyy edelleen. Äitirooli ei niele 90 prosenttia olemisesta, vaan nykyään homma on vähän paremmin balanssissa.

Ystävä kysyi taannoin, että mitä minäitse kaipaisin. Liikuntaa vai mitä?

Olinkin vähän hämmentynyt, etten oikeastaan kaipaa mitään. Ainakaan kovin paljoa.

Äitinä oleminen on vähän kuin seksi suhteessa. Kun se sujuu, on se noin 10 prosenttia kokonaisuudesta. Kun se ei suju, valtaa se mielen, olemisen ja aiheuttaa tunnekuohuja ja ovien paiskontaa ja hautautumista vällyjen väliin, toivoen että saisi vain olla ihan rauhassa.

Siksi olikin ihana huomata, ettei minäitse kaipaa paljoa. Kun korvien väli on kunnossa, moni asia sujuu vähemmällä puurtamisella ja puhkumisella. Vastapainoksi ei tarvitse niin paljon hetkiä yksin elokuvateatterissa tai varastettuja minuutteja hiljaisessa saunassa torstai-iltana.

Joten vaikka äitiys onkin suuri rooli elämässäni, se sujuu nyt helpommin. Ja kun se sujuu helpommin, jää enemmän aikaa muille rooleille.

Joten tätä blogia kirjoittaa ennen kaikkea minä, eli Hanna. Joka on myös vaimo, äiti, tytär, sisko, ystävä ja kummi. Ainakin.