Rennosti kehosta huolehtien

Lapsuudenkodissa maalla asuessa liikkuminen oli normaalia lasten touhuamista. Patistettiin pihalle aamupäiväksi, osallistuttiin keväisin pellolla kivien keruuseen, perattiin kasvimaita, pinottiin puita, käytiin mustikka- ja sienimetsässä, pyöräiltiin viiden kilometrin kauppamatka, talvisin hiihdeltiin ja tehtiin metsäretkiä. Rakenneltiin majoja puihin, soudeltiin järvellä, kiipeiltiin, temuttiin navetan vintin heinäkasoissa ja syksyisin kerättiin perunoita pellolta ja tehtiin heinäpaaleista linnoja ennen vintille ajoa.

Teini- iässä kaikki lapsille normaali leikkiminen jäi vähemmälle. Pakolliset osallistumiset kivien keruuseen sun muihin tuli hoidettua, mutta suurimman osan ajasta tuli vietettyä omassa huoneessa kirjoitellen novelleja tai kavereiden kanssa ollessa.

Muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle 16- vuotiaana. Omat urheilemiset rupesi painottumaan sinne kavereiden kanssa kaupungilla pyörimiseen ja ensimmäinen oikea seurustelusuhde vei oman aikansa.

Toisen seurustelusuhteen aikana 18- vuotiaana lihoin aika rutkasti. Ainakin silloin omasta mielestäni. Ja kun suhde rupesi tulemaan tiensä päähän, tuli kova tarve panostaa itseensä ja omaan ulkonäköön.

Vaikka silloin suurin tarve liikkumiselle johtui tyytymättömyydestä omaan ulkonäköön, antoi se kimmokkeen mielekkäälle liikkumiselle. Kuntosalilla kulutettiin aikaa tunti jos toinenkin. Kilot tippui ja olo oli parempi. Se oma liikuntamuoto oli löytynyt.

Nykyään en vieläkään nauti hikiliikunnasta. Olen miettinyt miksi ja epäilen kaiken johtuvan lapsuus- ja nuoruusajan rasitusastmasta. Kun tuntuu, että keuhkot palavat, kiristää, ahdistaa ja henki ei kulje, jää se kummittelemaan mielen alitajuntaan.

Kun aiemmin salilla tuli käytyä kuusikin kertaa viikossa ja parhaimmillaan kulutettua yli kaksi tuntia aikaa kerralla, nykyään teen samoja asioita kotona. Sanotaan, että laatu on ohittanut määrän, sillä vaikka aikaa salilla tuli kulutettuakin, taisi se välillä vain olla ajan tappamista.

Veikan syntymän jälkeen olen yrittänyt aloittaa säännöllisen treenin, mutta aina se tyssää. Olen sen verran mukavuudenhaluinen ja laiskanpuoleinen, että kovin kauas en liikkumaan halua lähteä. Ja autolla liikkumaan meneminen tuntuu vain sangen hassulta ajatukselta.

Typerintä on tainnut olla se, että Tee osti minulle parisen vuotta sitten vuoden salijäsenyyden. Tuohon vajaan puolen kilsan päähän. Taisin käydä kymmenisen kertaa alkuvuodesta. Ja loppuajan päässä  kaihersi ajatus siitä, että "pitäisi mennä kun se on maksettukin". Kannustusta parhaimmillaan. Not.

Nyt otin kuukauden salikortin, mutta kuinkas kävikään? Tuli räkätauti, jälkitaudit ja antibiootit. Kaksi viikkoa meni siinä. Kaksi kertaa kävin.

Mutta: se hyvä puoli tästä kerrasta oli, että tajusin, että oikeasti pystyn kaikkeen siihen samaan kotona ja salilla käynti on tässä elämäntilanteessa vain turhaa ja stressaavaa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, kauanko jotakin teet, vaan siitä, miten sen teet.

Puolitoista vuotta sitten kävin eräällä hierojalla (hienompaa nimeä en nyt muista), joka antoi todella hyvät vinkit lihasharjoitteluun. Ja ensimmäistä kertaa kuulin, että omaavilleni yliliikkuville nivelille saliharjoittelu ei ole paras mahdollinen (kuinkahan monta kertaa olenkaan saanut selän rikki siellä), joten olin erittäin iloinen staattisista liikkeistä, joita hän neuvoi minulle.

Nykyään olen kasvattanut repertuaaria. Kehoni on tottunut siihen, että se pääsee käyttämään lihaksiaan ja ehkä jopa enemmän pää kaipaa sitä. Kolme tai neljä kertaa viikossa vajaa puoli tuntia ei ole paljon ajassa, mutta oman kunnon, jaksaminen ja olon kannalta huikea ero siihen ettei tekisi mitään. Ja kieltämättä iloa ja inspiraatiota saa myös niistä peilistä näkyvistä muutoksista, vaikka se ei olekaan pääpointti.

Ja kaikista parasta on se, että enää ei tarvitse ajatella, että "pitäisi mennä urheilemaan", eikä sitä kautta tunne huonoa omaatuntoa asiasta. Kun ottaa nurkasta jumppapallon, kahvakuulan ja heittäytyy lankkuasentoon vauvan nukkuessa, puolen tunnin päästä olo on mitä mainioin. Eikä kukaan huutele päässä käyttämättä jätetystä salikortista.

Rentouttavaa päivää!

Jumppatuokio touhujen lomassa.

Hei te vauvakuiskaajat: miksi puuro lusikoidaan päähän?
Kysyy: Puuroista vauvan tukkaa alati pesevä äiti